Yksinäisyysmietteitä. Ulkopuolisuuden tunteesta sosiaaliähkyyn.

Rippikoulukesä ja yksinäisyys

On kesä-heinäkuun vaihde vuonna 1999. Kävelen aurinkoisella suviseurakentällä. Ympärilläni on 80 000 ihmistä, mutta koen silti itseni maailman yksinäisimmäksi ihmiseksi.

On sukulaisia ja kotipaikkakuntani uskovaisia, joiden kanssa juttelen sujuvasti tavatessani. Kaikkia ei muka kiinnostaisi edes tervehtiä, koska se tuntuu nuoresta minusta kiusalliselta jutella vanhoille tädeille ja sedille. Koen, että on silti parempi jutella edes ihan jollekin vain, kuin olla niin yksin.

Esitän heille olevani matkalla rippikoulutapaamiseen keskuskentälle.

Tai olenhan minä sinnepäin toki menossa, mutta en ole varma, että uskallanko mennä oikeasti tapaamaan niitä ihmisiä. Ihmisiä, joiden kanssa vietin tuossa juuri ennen juhannusta kaksi kokonaista viikkoa rippileirillä.

Kyllä minä siellä juhlaportilla kävin ja ihanan huonetoverini tapasin. Muut tuntuivat aivan yhtä vieraalta kuin ennen rippikoulun alkuakin. Postin toimittama lista nimiä, sen listan mukana missä neuvottiin, mitä kannatti pakata leirille mukaan. Nyt niillä nimillä oli kasvot, mutta muuta yhteistä meillä ei ollut kuin rippikuva.

Rippikoulutunnelmia kysyneille tutuille kehuin tietysti ylevin sanoin rippikoulukokemuksiani. Kerroin, että oli rippikoulukavereita Ruotsista ja Virosta ja miten oma isoseni oli komea nallekarhu ja papilla oli mustanaamiosukat, vaikka oli ihan vanha pappa.

Sitä en kertonut, että ystäväjoukkoni ei kasvanut, sillä yli sadalla hengellä ihmisiä, jotka rippikoulua kanssani olivat yhtä aikaa käymässä. En kertonut myöskään sitä kenellekään, että periaatteessa olisin todennäköisesti reputtanut koko rippikoulun, jos loppukokeiden arvosanasta olisi totuus julki tuotu. Kaikki pääsivät kuitenkin konfirmoitaviksi.

Olin sisäisessä mustassa kapinassa koko systeemiä vastaan ja siksi minun päähäni eivät meinanneet jäädä kymmenen käskyä ja muut katekismuksen koukerot ihan millään. Lisäksi ystäväpuolen köyhyys oikeasti oli nujertaa minut kokonaan tuohon aikaan.

Nuoruuden mustaa

Elin koko murrosikäni tosiystävän puutteessa, todella tummansävyisissä vesissä. En millään uskonut, että kukaan oikeasti haluaa olla kanssani ja sitä kautta koin todella mustaa yksinäisyyttä. Minulla ei ollut Leviksen farkkuja, niin kuin kotipaikkakuntani uskonyhteisön silloisella tyttöporukalla oli. Minulla oli vain äidin ompelemat mustat vakosamettihousut.

Se on teinin vakavamielistä ajattelua, että tuollaisella oli jotain väliä. Koen silti edelleen tänä päivänä, että siihen kiteytyy merkittävästi sen aikakauden ulkopuolisuuden tunteen tausta. En osunut muottiin, jonka jokainen kaveriporukka aina tahtomattaankin keskuuteensa luo.

Kirjoitin sysimustia päiväkirjoja tuona aikana. Piirsin koulukirjoihin ja -vihkoihin kuvia, joiden vuoksi jouduin kerran jäämään matematiikan tunnin jälkeen selittämään opettajalle, etten silti ihan niin itsetuhoista oloa koe, kuin mitä olin vihkooni piirtänyt. Tuo miesopettaja oli idolini. Hän oli turvallinen aikuinen.

Jotkut tytöt väittivät hänen katsovan heitä himokkaasti, mutta ajattelen nykyään, että se oli teinityttöjen toiveajattelua. Minä arvostin häntä jostain syystä todella korkealle. Hän opetti todella hyvin ja innostavasti lempiainettani matematiikkaa. Taisin olla hänen lempioppilaitaan, koska tein aina plussatehtävätkin.

Yläasteella kouluarjessa koin, että olin ulkopuolinen, koska en osallistunut toisten viikonloppu- ja iltamenoihin uskoni vuoksi. Vaikka minulla oli ihan oikeasti hyvä välituntiporukka, niin ryyppyjutut menivät täydellisesti ohi minulta. En ymmärtänyt mistä puhuttiin, kun en ollut koskaan humalaista ihmistä nähnyt.

Uskovaisten nuorten joukossa tunsin ulkopuolisuutta, koska olin eri paikkakunnalta kuin muut, niin sellainen luontainen päivittäinen yhdessäolo, jäi auttamatta vähäiseksi. Silloin ei ollut vielä kännyköitä.

Olihan meillä toki kirjevihkot. Niin. Sinulle tiedoksi, joka et pysty kuvittelemaan mitä se voisi olla, niin meillä oli vihko, johon kirjoitettiin vuorotellen kirje toiselle. Kun tavattiin, niin vihko vaihtoi omistajaa eli seuraava henkilö sai kirjoitusvuoron. Näitä vihkoja oli myös koulumaailmassa.

Oli ihania tavallisen mukavia kirjevihkokavereita ja sitten niitä vähemmän ihania.

Niissä setvittiin usein kaverisuhteita ja niiden hierarkiaa. Se kaikki ei ollut millään tavalla luomassa oloa, että olisin kuulunut johonkin porukkaan. Olen kuullut, että vastaavaa typerää kiusaamista on nykyajan lasten ja nuorten whatsupp-viestiringeissä. Valitettavaa ja syvästi paheksuttavaa.

Peruskoulun jälkeen alkoi elämä

Kun lopulta peruskoulun jälkeen pääsin kristilliseen opistoon, niin vihdoin alkoi ystävyyssuhteiden muodostamisen aika. Sain sinä vuonna todella paljon ystäviä ja tuttavia, joiden kautta on vuosien saatossa tullut lisää ystäviä ja tuttavia. Luulen, että opisto on ollut minun elämäni yksi tärkeimmistä käännekohdista monellakin tapaa.

Se oli kuusitoistavuotiaalle kotoa pois muuttaneelle nuorelle isosti henkisen kasvun aikaa. Erilaiset ihmissuhteet olivat arjessa läsnä jatkuvasti. Elettiin ympäri vuorokauden, yli sadan ihmisen kanssa saman katon alla, isoissa soluasunnoissa. Opistolla oltiin aina kaksi viikkoa kerralla putkeen, jonka jälkeen oli viikonloppuvapaa. Viikonloppuisinkin joskus lähdettiin uusien ystävien kotiin tai joku tuli meille kotiin. Se oli intensiiviistä kanssakäymisestä todella monenlaisten ihmisten kanssa, kokonaisen ihanan vuoden ajan. Se tuntui yhtäaikaa hämmentävältä ja lujasti odoteltulta.

Lapsuudenkotini tuntui yhtäkkiä ihan lintukodolta, kun sain kuunnella toisten nuorten elämäntarinoita. Ymmärrykseni siitä, ettei kukaan ihminen ole parempi toistaan, lähtökohdista huolimatta, sai ensimmäiset haparoivat askeleensa. Sitä kautta myös oma itsetunto sai aimo annoksen kannustavaa höyryä veturiinsa. Se yhtäkkinen ystäväjoukon saaminen sai minut hämmentyneen kiitollisuuden valtaan. Minulle tuli oma rooli ystäväporukassa, jonka tiesin jollain tapaa jo siinä vaiheessa kestävän läpi elämän. Se oli mahtava tunne.

Opiskelukaupunkiin yhdessä ystävien kanssa

Kun muutettiin opistotyttöjen kanssa porukalla opiskelupaikkakunnalle, niin oma ystäväverkosto tuntui vahvalta. Ei tarvinnut heti ruveta etsimään ihmisiä, joiden kanssa olla vieraalla paikkakunnalla. Asuin tärkeimpien ystävieni kanssa samassa asunnossa. Teimme yhdessä kaiken. Olimme iso perhe.

Kuvioihin tuli pian muukin nuorisoporukka opiskelupaikan uskonyhteisöstä. Iltakylät, kyydin kysyminen pojilta, jännityksessä yömyöhään kaupungin läpi opiskelija-asuntoon pyöräily. Näin elämäni ensimmäiset humalaiset ihmiset, mutta he kuuluivat edelleen eri maailmaan. Pelottavaan maailmaan. Opiskelukavereiden kanssa oltiin koulussa, mutta iltaisin tärkeimmässä roolissa oli uuden paikkakunnan uskovaisten nuorten yhteisö.

Oma rauha ja vapaus päättää sosiaalisuuden määrästä

Jo silloin huomasin, että kaipaan kuitenkin enemmän omaa rauhaa kuin mihin isossa tyttökämpässä oli mahdollista. Muutin parin vuoden kimppakämppäelämän jälkeen yksiöön. Hohto ympärillä olevasta jatkuvasta pöhinästä alkoi hiipua. Aloin todella tarvita myös sitä ihan omaa tilaa missä pystyin sulkemaan oven ja olemaan kaikessa rauhassa muilta ihmisiltä.

Tuo aikakausi oli oman rauhan tarpeen kasvamisen lisäksi silti sosiaalisesti kovin aktiivista aikaa. Minun sosiaalinen elämäni ei enää rajoittunut pelkästään asuinpaikkakunnalleni. Valmistumisen jälkeenkin minulle riitti, että oli töistä yksi vapaa ja olin heti toisella puolella Suomea tapaamassa jotakuta ystävääni.

Kiireisintä rallia kesti ihan siihen asti, kun lähdin uskonyhteisöstä ja sain parisuhteen. Vasta sen jälkeen huomasin, ettei minun ole pakko pystyä hallitsemaan niin valtavaa ystäväjoukkoa. Se riittämättömyyden tunne oli kuitenkin aiheuttanut ongelmia jo muutamia vuosia. Tuntui, että minun omat tarpeeni olivat jääneet taka-alalle ja olin olemassa vain toisia ihmisiä varten. Samalla oma iso tarpeeni oli kääntynyt yhä enemmän siihen suuntaan, että rauha ja hiljaisuus tuntui aina vain arvokkaammalta.

Yksikin oikea ystävä oikeasti riittää

Olin koko nuoruuden ja varhaisaikuisuuden haalinut aivan kuin varalle paljon ihmisiä ympärilleni, etten enää ikinä kokisi sitä yksinäisyyttä mitä teininä koin. Aloin pikkuhiljaa huojennuksekseni ymmärtämään, että se määrä kunnon ystäviä mitä ihminen todella tarvitsee, ei ole kuitenkaan kovin montaa.

Yksikin oikeasti hyvä ystävä riittää. Koen nykyään, että maailmassa on vain yksi ihminen puolisoni lisäksi, jonka menettämistä en kestäisi ihan ollenkaan. Hän on ihminen, jonka vanhempani minulle ovat vauvana esitelleet.

Lapsuudessa ja vielä varhaisteini-iässäkin yhteydenpitomme toki koostui enemmän siitä, että vanhempamme olivat tekemisissä keskenään ja me kuljimme tietysti mukana.

Tuli murrosikä ja siihen liittyviä väliaikaisia uudelleen järjestelyjä kaverisuhteissa, mutta periaatteessa haluan ajatella, että tämä ihminen on ollut ystäväni aina.

Se on se jonkinlainen sielujen yhteys, minkä olemassaolon on tiennyt aina. En ole ollut elämässäni monestakaan asiasta niin paljon kiitollinen kuin hänestä.

Se on maailman kaikkeuden tärkein asia, että jokaisella ihmisellä on edes yksi toinen ihminen, jonka luo voi aina mennä. Jolle voi aina soittaa.

Hän on joutunut kanssani monenvärisiin elämän myrskyihin näiden yli 35 vuoden aikana ja hän on aina vain siinä. Emme ole helpolla päässeet.

Ymmärrystä, tahtoa ja puhumista on tarvittu mielettömät määrät. Mutta sen vuoksi olemme vahvat yhdessä ja erikseen. Jos hän tasapainottajanani puuttuisi lautaltani, uppoaisin. Me tapaamme sanoa sen rakkaussanan ääneen aina kun voimme. Se on maailman tärkeintä.

Yksilöllisiä tarpeita

Varmasti vaihtelee, että paljonko kukin toivoo, että olisi ympärillä ihmisiä. Luulen, että itse tarvitsen välillä enemmän kuin yhden, mutta ehkä vähemmän olisi riittänyt, mitä elämä on minulle antanut.

Olen todella kiitollinen silti kaikista elämäni ystäväporukoista. Minulla on edelleen säännöllinen yhteys sellaisiin ystäviin ja ystäväporukoihin, joiden läsnäolossa olen aina kokenut vastavuoroisuutta ja sitä, etteivät nämä suhteet ole vain velvoittavien asianhaarojen vuoksi olemassa.

Tällä hetkellä, kun tutustun uusiin ihmisiin, joka käy minulta kyllä kohtalaisen helposti, niin en laske heitä sydämessäni ystäviksi niin nopeasti kuin ennen. Voin viettää aikaa paljonkin heidän kanssaan, mutta koen, että se on lähinnä sitä mukavaa olostelua. Sellaista tarvitsen myös.

Rakastan ihmisiä ja heidän elämäntarinoitaan. Rakastan olla ihmisten kanssa. Mutta vain sen verran, että voin itse määritellä myös vapaa-aikani kaikista ihmissuhteista.

Kiitollisena ympärillä olevista ihmisistä ja yksin olemisen mahdollisuudesta

Sellainen on ollut matka siitä itsensä maailman yksinäisimmäksi olennoksi kokeneesta pikkutytöstä kahden vuosikymmenen takaa tähän tyyppiin, jolla on lähes krooninen sosiaaliähky. Ympärille on siunaantunut ihmisiä sankoin joukoin ja lisäksihän sosiaalinen työ tyhjentää sosiaalipatteria joka päivä kiitettävällä tavalla.

Onneksi on syrjäinen kotisaari, puoliso ja lemmikit tasapainottamassa elämää. He ovat päteviä syitä miksi kotoa ei ole pakko säntäillä enää mihinkään.

Kohtalolle silti jättikiitos, että sain varttua siitä mustasta yksinäisestä teinistä aikuiseksi, jolla on ihmisiä ja valoa elämässä enemmän kuin ikinä kuvitteli olevan mahdollista olla!

Haluaisin sanoa jotain nuorelle itselleni ja sille joka tämän tarinan luettuaan kokee, että on itse se yksinäinen. Ensinnäkin, peruskoulu ja teini-ikä hankaluuksineen ei kestä loputtomiin. Kun ne on lusittu, niin tämän asian suhteen tapahtuu valtavia muutoksia jokatapauksessa. Aikuisten maailma on erilainen monella tapaa. Ja jos joku aikuisuuteen ehtinyt kaipaisi lisää ihmisiä ympärilleen, niin kokeile sitä vaihtoehtoa, että ryhdyt toimeen. Yleensä rohkea, pienikin uskaltautuminen, ystävällisyys ja vastavuoroisuus tulee tuplana takaisin.

Toivon jokaiselle lukijalle tämän tarinani myötä onnea elämän käännekohtiin ja edes yhden ystävän verran valoa elämään! Koskaan et voi tietää minkä mutkan takana epätoivo kadottaa sinut näkyvistä ja edessä onkin vain toivoa ja iloa! Kannattaa siis mutkitella epätoivoa karkuun sen minkä ehtii.

TÄMÄ BLOGI ON JULKAISTU VANHASSA KADONNUT LAMMAS-BLOGISSANI 2.9.2019. TÄHÄN BLOGIIN SOPIVAKSI SE ON MUOKATTU 26.10.2019.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *