Uskonyhteisöstä vapaaksi

Onko uskosta lähtijä automaattisesti hunningolla ja menetetty tapaus ihmisenä?

Oletteko ikinä miettineet, että miten paljon ihminen muuttuu sillä hetkellä, kun hän ”kieltää uskonsa”, niin kuin lapsuuden uskonyhteisössäni puhuttiin? Eli lähtee uskonnollisesta yhteisöstään ilmoittamalla siitä läheisilleen.

Tiedän, että useimmat tutuista lukijoistani olette. Koska se on aihe, josta joka ikinen sen lähtöliikkeen tehnyt henkilö joutuu juttusille lähipiirinsä kanssa. Voi olla joitakin sen sorttisia ihmisiä, ettei tätä kysytä suoraan, mutta siitä puhutaan sitten takana päin.

Haluaisin tälle isolle epäoikeudenmukaisuudelle laittaa pisteen ainakin teidän lukijoideni kokoisen ihmisjoukon verran. Tai ainakin yrittää sanoa, että antakaa nyt hyvät ihmiset toisten elää rauhassa, älkääkä kiusatko heitä.

Olen joutunut tämän saman aiheen eteen surullisena ja vihaisena pysähtymään ihan joka ikisen ystäväni ja tuttavani kanssa, jotka ovat esimerkiksi minun lapsuuden uskoporukastani lähteneet.

Voin kertoa vain oman kokemukseni, koska minulla ei ole valtuuksia muuhun, mutta voitte miettiä tätä oman läheisenne kohdalla.

Painotan sitä, että minulla ei ole uskon yhteisöä kohtaan mitään kaunoja tai negaatioita, koska se on todella ollut minulle turvallinen lapsuuden koti. Mutta joitakin henkilöitä kohtaan minulla on todella hankala mieli sen vuoksi mitä olen kokenut.

Pitkä matka vapaaksi

Mietin yli KUUSI kokonaista vuotta, että milloin uskallan särkeä läheisteni sydämet. Muutuin sen kuuden vuoden aikana toki sisäisesti paljon. Ulospäin halusin pitää kulissit kunnossa ja kuten jälkeenpäin kuulin, niin onnistuin siinä loistavasti. Kukaan ei olisi arvannut, että vaihdan ikinä ”puoluetta”. Olenko siis loistava valehtelija? Vai olenko vain henkilö, jonka on todella vaikeaa särkeä tietoisesti sydämiä?

Ai, että mitenkö muutuin uskon kieltämistä edeltäneinä vuosina? No. Ensin oli vain se uskon täysi totuus, mikä oli ollut vakaalla pohjalla koko siihen astisen elämäni ajan. Olin vähän alle 22 vuotias.

Pikkuhiljaa hiipien se alkoikin tuntua epäilyttävältä ja vaikealta uskoa. Sitten löysin elämääni asioita, mitkä tekivät minulle isosti huonon omantunnon. Ne ovat asioita mitä tavalliset ihmiset tekee ajattelematta asian synnillisyyttä ollenkaan. Aloin, yhtenä esimerkkinä, kuunnella ”maailmallista musiikkia” eli kansankielellä popmusiikkia. Sen jälkeen aloin ajatella, että kuuluuko minun siis todella koko loppu elämäni kokea näin suurta huonoa omaatuntoa näin äärimmäisen pieniksi itselle muodostuneista asioista. Lopulta päätin, että ei kuulu.

Halusin kuuluttaa koko maailmalle, että en halua elää enää näin, mutta en uskaltanut. Yritin käydä monta kertaa kertomassa asiaa lapsuuden kotona, mutta en pystynyt särkemään heidän sydäntään. Lopulta olin itseni kanssa niin synkissä vesissä, että ajattelin joutuvani pian psykiatriseen hoitoon, jos en saa kertoa asiaa rehellisesti toisille ihmisille. Valehtelu on aina ollut niin äärimmäisen vaikeaa minulle.

Itkin paljon siellä uskovaisten keskellä, viimeisissä suviseuroissani, nimellisesti uskovaisena. Ajattelin, että minulla ei vain ole muuta vaihtoehtoa, kuin kertoa kaikille näille rakkaille minuun täysillä luottaville ihmisille, että olen valehtelija, että en todellakaan enää pysty tähän.

Suviseuroista vajaan kahden viikon päästä laitoin kotiväelle viestin asiasta. Tiesin, että se oli nyt vain tehtävä ja kasvokkain en ollut sitä uskaltanut tehdä, niin laitoin vain karusti tekstiviestin. Sain puhelun. Vaikka toisten suru sattui ihan fyysisesti minuun tosi lujaa, niin minut valtasi hiljalleen myös helpotuksen huikea tunne. Ei oikeastaan ollenkaan siitä, että olin vihdoinkin vapaa uskoporukasta. Vaan ihan kaikkein eniten siitä, että olin vihdoin rehellisesti kertonut koko omalle tärkeälle maailmalleni, että mikä minä oikeasti olin. En ollut enää valehtelija, vaan olin rehellisesti sitä mitä halusin olla. Ihan minä vain. Tavallinen rehellinen minä.

Varmaan lähes samana iltana laitoin jokaisen ystäväporukkani ja tuttavaporukkani tietoon tilanteeni. Halusin vihdoin vapaaksi valheista, joka suuntaan. Sen jälkeen alkoi puhelinrumba. Sellaisetkin tuttavat, jotka eivät olisi ikinä muuten ottaneet minuun enää asioikseen yhteyttä, niin ottivat ja soittivat, että mitä ihmettä sinä touhuat ja että oletko tosissasi. Vaikka se puolisen vuotta oli yhtä helvettiä, niin puhelu kerrallaan sain omaa sydäntäni kevyemmäksi.

Valehtelija, häpeämätön loukkaaja?

Sain kuulla lauseen: Eikö sinua edes yhtään hävetä, kun joka suuntaan kailottelet?

Minä olen juuri paljastanut olleeni valehtelija kuusi pitkää ja mustaa ja mielenterveydelle käynyttä vuotta. Nytkö minun pitäisi hävetä rehellisyyttäni? Haluan, että kaikki ihmiseni tietävät viimeistään nyt totuuden, suoraan minulta. Eikä juorujen kautta.

Sinä mainostat nyt kaikille suureen ääneen, että elät synnillistä elämää. Arvaa hävettääkö sinun puolestasi, kun olet mennyt noin pilaamaan elämäsi.

Öö.. Anteeksi mitä? Minun elämäni on tänään tismalleen samaa kuin eilen ja viime viikolla ja viime kuussa ja viime vuonnakin. Herään, käyn kakalla, syön, menen töihin, tapaan minulle tärkeitä ihmisiä ja menen nukkumaan. Olisiko mahdollista, että kuvitelmanne minusta on jotain ihan muuta kuin mitä todellisuus on?

Eräs isosti suuttunut henkilö, sen jälkeen, kun oli ensin suu vaahdossa todella vihaisena kertonut minulle miten hunningolla olin, sanoi minulle: Voidaanko soitella sitten, kun olet selvin päin?

Hmm… Minä en ollut tuolloin maistanut pisaraakaan alkoholillista juomaa. Ainiin, onko ehtoollisviinissä muuten alkoholia? Jos, niin sitä olin maistellut… muiden uskovaisten keskellä. Useita kertoja. Synneistä vapaana.

Ystävä, joka oli nähnyt meikatut kasvoni: Minun sieluuni sattuu nähdä sinut tuolla tavalla maalattuna?

Anteeksi mitä? Mitä tekemistä sinun sielullasi ja minun ihollani on keskenään? Mitä se ensinkään kutittelee kenenkään peräkarvastoja, että mitä teen omalle keholleni?

Eräs hyvin iäkäs ja pitkäaikainen ystävä: Olen todella vihainen sinulle. Olet valehdellut minulle koko ystävyytemme ajan. Minä soitan sinun siionisi uskovaisille, että tulevat pitämään hoitokokousta luoksesi.

Tee vain niinkuin haluat, mutta voin jo etukäteen kertoa, että turha on reissu, jos vaivautuvat edes paikalle.

Pian tulikin ”siionin” eli paikallisen uskonyhteisön sisältä puhelu: mikä se on sinun sielusi tilanne? Kerroin rehellisesti ja rauhallisesti tilanteeni, ja puhelimen toisesta päästä otettiin asia asiallisesti tiedoksi. Hoitokokouksista ei puhuttu mitään. Kerroin, että voivat etsiä luottamustehtäviini toiset henkilöt ja minä voin auttaa, jos jatkajille kysymyksiä tulee. Kysymyksiä ei ilmeisesti tullut.

Ainoa oikeasti asiallinen puhelu sen kaiken keskellä tuli omalta iäkkäältä, viisaalta lähisukulaiseltani. Hän soitti asiallisesti kysyen, että ”eikö sitä päätöstä voisi tyttö rakas millään pyärtää”. Sanoin, että valitettavasti olen päätökseni vihdoin saanut tehtyä ja olen näin paljon onnellisempi. Siitä puhelusta jäi se olo, että olen silti rakastettu ja minua muistetaan oikealla tavalla rukouksissa. Ei pelkästään sillä tavalla, että minun rukoillaan tulevan uskoon takaisin, vaan sillä tavalla, että kaikki elämässäni järjestyisi hyvin.

Kun Prismassa edellisellä viikolla kanssani uskonyhteisön seuroissa keittiövuorossa vitsailleet ihmiset livahti kiireesti minut nähdessään toiseen hyllyväliin, niin menin perässä ja tervehdin reippaasti.

Toisaalla vastaan tulevan ihmisen kasvoilta paistoi aito paniikki, että hän ei keksi ratkaisua, että miten vanhaa tuttua puhutellaan nykyään ja että onko parempi että kävelee ohi, niin kuin ei tuntisi. Yritin helpottaa hänen tilannettaan olemalla oma iloinen itseni ja juttelemalla asioita mistä oli puhuttavaa riittänyt ennenkin.

Kun jokaisen vastaan tulevan ihmisen kanssa piti puhua selväksi, että olenko lopullisesti menetetty tapaus, vai kannattaako heidän rukoilla paluuni puolesta Jumalaa, niin kerroin, ettei kannata nähdä niin suurta vaivaa.

Ja sitten oli vain jokunen oikea ystävä. Kun menin heitä katsomaan tai he tulivat luokseni, niin he halasivat aidosti niin kuin aina ja olivat silminnähden onnellisia näkemisestäni. Halusivat kertoa kuulumisensa ja kuulla myös minun kaikki kuulumiseni, myös ne oikeat arkiset kuulumiset.

Kukaan uskosta lähtevä ei osaa kuvitella sitä tunnetta ennen kuin sen kokee, että aivan kuin olisi loukannut päätöksellään kaikkia läheisiään sydän juuria myöten. Minäkin tiesin särkeväni sydämiä. Tiesin etukäteen, että he surevat sieluni puolesta, joka on heidän uskollaan ajateltuna menossa kiitokyytiä Helvettiin. Mutta se oli yllätys, että ihan kuin olisin henkilökohtaisesti isosti loukannut heitä, kun olin vain rehellinen minun uskontilastani. Sitä en tule ikinä tajuamaan. Ihmisellä on oikeus omaan elämäänsä. Ne ratkaisut eivät kuuluisi sattua keneenkään muuhun ihmiseen noin raskaasti.

Silloin kun ihmisestä on jo pitkään aavisteltu, että hänellä on varmaan uskon kanssa ongelmia, niin hän saattaa päästä hivenen vähemmällä. Minä esitin uskonroolini hienosti, koska en halunnut kiusallisia puhutteluita tai ystävälliseksi tarkoitettuja nuhtelun sanoja. Siksi shokki oli ilmeisesti noin iso läheisilleni ja ympäristölleni.

He eivät tajunneet millaiseen ryöpytykseen jouduin heidän osaltaan, koska he olivat niin shokissa, etteivät pystyneet säätämään käytöstään. Sanottiinhan minulle sekä rajan siltä, että myös tältä nykyiseltäkin puolelta silloin, että sinä olit aina sellainen kymppiuskovainen, niin en olisi ikinä uskonut, että sinä teet tuollaisen ratkaisun.

Voitaisiinko ajatella läheisestämme lähtökohtaisesti hyvää?

Mutta tärkein pointti mitä haluan tässä paatoksellisella tekstilläni julistaa. Ihminen EI muutu siinä uskon jättämisen hetkellä tippakaan. Hän ei automaattisesti ole saman tien joku alkoholisti seksihurjastelija, joka ei ollenkaan pysty hallitsemaan työtään ja arkeaan. Ei helvetissä ole. Jos ihminen edes yhtään muuttuu, niin se on muuttunut pikkuhiljaa jo kauan ennen kuin saa päätöksensä sanottua ääneen.

Jokainen tekee edelleen ratkaisuja rajan tälläkin puolen siitä mitä elämältään haluaa, mutta en kestä ajatella, että se raja on toiselta puolelta katsottuna niin perkeleellisen musta ja saastainen rotko, kuin miksi se saarnataan.

Koska siinä, jos missä tuhotaan sieluja. Kiusaamalla. Se on nimittäin kiusaamista, kun kuvitellaan, että ihminen on pahempi kuin mitä hän oikeasti on. Ja varsinkin jos siitä juoruillaan vielä kylillä näitä perättömyyksiä. Uskosta lähtenyt elelee sitä ihan samaa arkeaan kuin uskossa ollessaankin, tietämättömänä kaikesta siitä hurjasta mitä hän toisten jutuissa on jo ehtinyt tekemään.

Tämän kirjoituksen sävy ei ollut turhan eteerinen tai kaunisteleva, ja sille on syynsä miksi minun piti tämä kirjoittaa juuri nyt, tällä sävyllä, vaikka oma kohta on käsitelty jo vuosikausia sitten.

Että yrittäkää nyt hyvät ihmiset nähdä läheisissänne hyvää, vaikka he oman, ihan ikioman, uskonsa kanssa ovat tehneet minkä hyvänsä ratkaisun. Toinen voi tehdä sen päätöksen vuosienkin päästä, että haluaa takaisin lapsuuden uskoonsa, ja se on oikein silloin niin. Silloin iloitaan Jumalan joukossakin. Pääasia, että ihminen saa päättää itse, kaikessa rauhassa, ihan arjessaan hyväksyttynä henkilönä, sen mikä hänelle itselleen on parasta.

Se hyväksyntä pitää vaan kertakaikkiaan kulkea kumpaankin suuntaan. Tuskin tulee kenellekään yllätyksenä, mutta se oikeasti ei kuulu varsinaisesti kenellekään mitä ihminen elämässään tekee tai jättää tekemättä, jos hän ei vahingoita sillä ketään.

Uskonnon ja uskonnottomuuden vapautta tähän maailmaan haluaisin nyt lämmöllä toivottaa! Pitäkää huolta toisistanne! Ylitse kaikkien rajojen!

Tämä postaus on julkaistu eri otsikolla 12.7.2019 vanhassa Kadonnut Lammas- nimisessä blogissani. Muokattu tähän blogiin sopivaksi 8.10.2019.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *