Tarvitsenko parisuhdettani?

Kerroin eräälle ihmiselleni, että minusta parisuhteessani on parasta, kun en oikeasti tarvitse sitä. Hän reagoi kauhistuneen oloisesti. Lauseeni herätti hänessä kysymyksen, että rakastanko edes puolisoani. Tai lähinnä hän koki, ettei hän rakastaisi omaansa tarpeeksi, jos ajattelisi niin kuin minä ajattelen.

Minulla ja hänellä on tässä asiassa se ero, että hän on pariutunut hyvin nuorena. Hän on päätynyt ihanasti suoraan lapsuudenkotoaan puolisonsa kanssa elämään. Itsehän elin omaa talouttani 16-28 ikävuoden välisen ajan. Nuoruuden itsenäisyyden valitsin itse, nuoren aikuisuuden itsenäisyyden päätti kohtalo.

Parisuhde laiskistaa?

Epäitsenäisyyden tilanteeseen voi päätyä helposti juuri parisuhteessa. Käykö niin myös silloin, jos kokee eron jos toisenkin elämässään, mutta saa kohtalolta mahdollisuuden olla käytännössä kuitenkin aina jonkun toisen kanssa? Jos eron jälkeen muuttaa samantien uuden puolison kanssa samaan talouteen?

Siinä helposti tottuu, että toinen tekee automaattisesti oman osansa yhteisistä asioista.

Jotkut suhteet myös päättyvät siksi, kun toinen ei huomaa osallistua kodin yhteisiin asioihin ihan yhtä hyvin kuin vaikka ex-puoliso osallistui tai vaikka naapurin puoliso osallistuu.

Olemme kuitenkin jokainen visusti yksilöitä näissäkin asioissa. Roolit muodostuvat jokaisessa ihmissuhteessa omalla painollaan ja ihan vahingossakin. Mutta onneksi kaikkeen voi vaikuttaa hyvällä keskusteluyhteydellä myöhemminkin.

Historiasta tutut roolittelut parisuhteissa ovat oikeasti tietenkin joskus myös ihan totta ja oikein. Joku nainen vain voi luonnostaan olla parempi neulomisessa ja ruuanlaitossa. Joku mies on virtuoosi sirkkelihommissa ja auton rassauksessa. Ja se on silloin hienoa juuri niin.

Roolileikkejä vastaan

Kaikki elämän käytännön asiat sujuvat minulta ja puolisoltani ihan täysin ilman toistakin. Emme tarvitse miestä tiettyihin asioihin ja naista tiettyihin asioihin. Minä toin parisuhteeseemme työkalupakin ja mieheni toi ompelukoneen. Eikä sekään tarkoittanut mitään roolileikkejä, joissa vain toinen olisi toiminut vasaran varressa ja toinen lyhentänyt housun lahkeita.

Ihan yhtä isolla tarpeeseen perustuvalla mentaliteetillä olen hoitanut perheeseemme pöytäsirkkelit ja sorakuormat, kun mieheni on hommannut porakoneet ja moottorisahat. Vastaavasti mieheni on aivan loistava gurmeekokki, minun kunnostautuessa pääosin arkiruuan laittajana perheessämme.

Huomasin suhteemme alussa, ja huomaan vielä välillä seitsemän vuoden jälkeenkin, että minun on ollut vaikeaa heittäytyä siihen, että puoliso hoitaa alkeellisempiakaan asioita puolestani. Sekin on tietenkin siitä lähtöisin, kun olin pitkään tottunut hoitamaan ihan kaikki omat asiani itse. En ole pahemmin prinsessatyypiksi päässyt kasvamaan.

Mieheni läheisissä on autoihmisiä. En silti siedä, jos ohitseni aletaan hoitamaan minun autoni asioita. Koen, että minun tehtäväni ja oikeuteni on hoitaa oma osuuteni yhteisistä asioista. Silti minulla on oltava vapaus hoitaa ikiomat asiani ihan itse.

Mokaan usein. Mutta sen vuoksi myös opin.

Erittäin rakastavan ja huolehtivan aviomieheni ei aluksi ollut helppo ymmärtää tarvettani saada hoitaa omat asiani itsenäisen naisen tavoin. Että minun kohdallani on isointa rakkautta antaa minun olla minä, kaikessa jästipäisessä itsenäisyydessäni.

Rakastan häntä hirmuisesti, kun hän jaksaa aina huomioida minua niin paljon enemmän kuin minä tajuan huomioida häntä. Ihan kaikessa. Ihan joka päivä.

Mieheni ei ole millään tavalla jumalauskovainen. Hänellä on sisäsyntyisesti uskomaton lahja kohdata minut ja muut ympärillään olevat ihmiset tasavertaisesti ja lempeästi. Lapsuudessani meitä ohjattiin tuohon suuntaan lukemalla Raamatusta: ”Toinen toistenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne.” Miehelläni se kaikki vain tulee ihan luonnostaan ilman raamatuita ja jumalia. Minä en oppinut sitä kaikkea edes Raamatusta. Arvostan häntä siksi sydämeni pohjimmaisesta solusta asti.

Kun lähtöjärjestystä emme tiedä

Mietin välillä myös sitä, että todennäköisesti emme lähde täältä maailmasta yhtäaikaa. Silloin jäljelle jäävälle kaatuu jokatapauksessa kaikki käytännön asiat.

En halua olla niinkuin hän, joka ei osannut tankata autoa ennen kuin täytti 50 vuotta, koska puoliso oli aina tankannut hänelle valmiiksi auton. Tai hän, joka ei osannut keski-ikäisenä maksaa laskujansa, kun puoliso lähti yllättäen.Tai hän, jonka piti opetella keittämään aamupuuro, kun puoliso kuoli.

Sukupolviset erot tietenkin ovat tasoittaneet ajan saatossa vanhoja itsestään selviä roolituksia sukupuolen mukaan. Monesti silti jokaisen perheen sisälle muodostuu lisää roolituksia, joihin ei lähtökohtaisesti ehkä liity edes se, että onko mies vai nainen. Joku hoitaa jonkun arjen asian joutuisammin kuin toinen. Silloin siitä tulee hänelle ehkä se ”oma homma” siinä kyseisessä perheessä.

Silloin puolisona minun on tärkeää osoittaa kiitollisuutta häntä kohtaan joka työn puolestani tekee. Ja miksen vähän seuraisi kuitenkin sivusta, että miten toinen sen tekee. Etten ihan ulkoistaisi itseäni prinsessaksi tai prinssiksi. Koska elämästä ei vain koskaan tiedä.

Henkinen koti

Me puolisoni kanssa emme siis käytännössä tarvitse toisiamme. Haluamme silti joka päivä valita olla yhdessä ja rakastaa hemmetisti.

Haluamme isosti olla arjessa toistemme tukena ihan kaikessa ja rakastaa lujasti. Se on turvallinen tunne. Henkinen koti. Haluamme uskoa ja luottaa, ettei meitä erota kuin kuolema. Olemme kaksi itsenäistä saareketta yhteisessä ihanassa pikku elämän lammessamme.

Meidän kotielämämmekin koostuu siitä, että molemmilla on omat harrastukset, jotka ajoittain vievät meidät fyysisesti ja usein myös henkisesti kauas toisistamme. Nautimme kumpikin omasta seurastamme todella paljon. Silti meillä vallitsee kotona jatkuvasti isosti rakkaudellinen ilmapiiri.

Kun oikein keskittyy omaan harrastukseensa, niin tuntuu hyvältä, kun toinen tulee omasta maailmastaan vähäksi aikaa lääppimään ja kuuntelemaan mitä minun ja harrastukseni välille kuuluu. Sitten möngitään taas hymy huulilla ja sydän rakkautta tulvillaan kumpikin oman harrastuksen pariin.

Ennen parisuhdettamme opitut sosiaaliset tarpeet toteutuvat edelleen kummallakin omalla tavallaan. Meiltä saa lähteä aina myös ihan yksin omiin menoihin ja ystävien luo aikaa viettelemään. Huolehdimme toisemme aina ja kaikkialta rakkaudella kotiin.

Itseppäiseen itsenäisyyteen minua ovat kasvattaneet eräät epäonnistuneet minua vahvasti ohjailleet ihmissuhteet. Eikä sekään voi olla vaikuttamatta itsenäisyyteni tarpeeseen, että elin niin pitkään sinkkuna.

Ajattelen vahvasti myös niin, että me ihmiset olemme yksilöitä. Jokainen elää tietenkin itselleen parhaiten sopivalla tavalla. Joku toinen tarvitsee enemmän ihmisiä ympärilleen, ja avukseen myös.

Tämän asian tiimoilta pidän itseäni jonkinlaisena realistina. Pitäisin ajatuksesta, jos sinäkin lukijani, pienen hetken miettisit omassa arjessasi erilaisia vaihtoehtoja tasapainoisen parisuhteen eteen. Ja vaikka roolituksia ei olisikaan mahdollista tai halua vaihtaa, niin muistaisit ainakin välillä kiittää oikein kunnolla toista siitä mitä tämä on tehnyt sinun ja yhteisen hyvänne eteen.

Rakkautta ja tasa-arvoa jokaiseen parisuhteilevaan kotiin. Ja ihanaa itsenäisyyttä jokaiseen sinkkutalouteen. Kukaan meistä ei henkisesti pärjää ihan yksin. Pidetään toisistamme henkisesti aina isosti huolta, ja tarvittaessa autetaan tietenkin myös konkreettisissa arjen asioissa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *