Sosiaalinen introvertti ja koronarajoitukset

Kyllähän se väkisinkin huulipieltä kohottaa, kun somea lukee ja ihmiset ovat olleet kuin kevätlaitumille päästettyjä navettaeläimiä, utareet innosta heilahdellen, pikkuruisissa topeissaan ja sortseissaan.

Matkalla ravintoloihin, kauppoihin, ihmisten ilmoille.

Vihdoinkin.

Sosiaalisessa mediassa

Tämä into on täysin ymmärrettävää siellä kaupungeissa, missä betonibunkkereissa on vietetty hyvin pientä elämää tavalliseen verrattuna.

Eilisen jälkeen on jo tullut monta some-päivitystä siitä, että on käyty ”yhdellä” kesäloman alkamisen vuoksi tai ollaan lounastettu tai illastettu ihan oikeassa ravintolassa.

Miten arkiset asiat tuottavatkaan nyt ihmisille iloa. Iloa, jolla ei tunnut olevan mitään määrää. Toivottavasti tämä ”vapauden” tunne ja pienestä nauttimisen taito säilyy muistissa nyt hetken aikaa.

Samaan aikaan toinen puoli somea moittii tätä ilakointia. Varoittelee uudesta korona-aallosta mikä on saapumassa. Minä olen enemmän tällä reunalla mielipiteessäni. En ehkä kovin kärjistetysti, mutta järkevän varovaisuuden puolella.

Vaikka ei tässä ole yksittäisellä mielipiteellä mitään merkitystä. Korona, numero kaksi, tulee, tai saattaa jättää tulemattakin.

Mutta minun on helppo uskoa, että uusi korona-aalto tulee. Varsinkin, jos ei pidetä suojauksesta ja turvaväleistä huolta ilakoinnin keskellä.

Ihmiset ovat väsyneitä koronaan.

Uhka ei silti poistu väsymällä.

Nyt on tullut minun muistini mukaan jotain reilu 11 viikkoa, kun ensimmäiset rajoittavat toimintamallit hallituksen suunnalta korona-viruksen ehkäisemiseksi annettiin.

Onhan se nyt ihan todella pitkä pätkä ihmiselämää.

Töissä myllertää, kotisaaressa vallitsee rauha ja sees

Tämän hoitajan vinkkelistä ei toki ole ollenkaan ollut pitkä kevät. Kevät on mennyt ihan lentäen.

Meillä on töissä ollut yt-neuvottelut, joiden vuoksi iso osa henkilöstöstä on irtisanottu tai heille on osoitettu uusia tehtäviä. Koko henkilöstö tullaan lomauttamaan loppuvuoden aikana ainakin jonkulaiseksi pätkäksi.

Arki on ollut kovin merkillinen viime kuukausina. Yt-neuvotteluiden tuoman levottomuuden lisäksi ollaan tehty kaikkemme, että rakkaat kehitysvammaiset asiakkaamme ja heidän läheisensä ovat selvinneet koronasta rajoituksineen tähän asti ?

Onhan se onni, että on säästynyt sen suuremmilta työhön liittyviltä takaiskuilta, kun moni muu on menettänyt tässä kriisissä lopullisesti työnsä.

Olen myös kokenut, että olen todella onnekas, että tämä perusarki täällä omassa rakkaassa kotisaaressamme on pysynyt niin ihanan seesteisenä.

Elämässä aiemmin on ollut huomattavasti enemmän toisinpäin. Kun muussa elämässä on ollut myllerrystä niin työ on ollut se tasapainottava ja elämänilossa kiinni pitävä voima.

Nyt on tuntunut suorastaan kohtalon lahjalta nämä korona ja rajoitukset. On saanut keskittyä akkujen lataamiseen täysin vapaa-ajalla, kun ei ole ollut muuta sosiaalista elämää kuin työ ja ruokakaupan kassa.

Väkisinkin on tullut oppiläksyä itsensä tuntemisessa oikein roppakaupalla.

Mitä korona sitten on opettanut erityisherkälle, sosiaaliselle introvertille?

Että olen rakastanut tätä aikaa, jolloin ei ole ollut sosiaalisia velvoitteita työajan ulkopuolella.

Perheemme on siinä onnekkaassa asemassa, että minulla ja miehelläni työt ovat jatkuneet toistaiseksi normaalisti. Hän etätöissä ja minä omissa töissäni fyysisesti.

Ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin muuta emme tarvitsekaan.

Viihdymme erinomaisen hyvin kotisaaressamme puuhastellen omia ja yhteisiä harrasteitamme.

Somea selatessa tulee olo, että monilla on alkanut pää hajoamaan kotona olemiseen.

Itse toki saan käydä töissä kodin ulkopuolella, niin sosiaalisuutta tulee yli oman tarpeen väkisinkin.

Sosiaalinen media auttaa jaksamaan kriisin keskellä?

Tein instagramiin ja facebookiin henkilökohtaisille tileilleni jokin aika sitten kyselyn, että joko seuraajani kaipaavat livesosiaalisuutta.

Vastaukset menivät tasan puoliksi. Tämän pienen otannan perusteella päättelin, että en ole yksin sosiaalittomuudesta nauttivana henkilönä koronakriisin keskellä.

Ihmiset, jotka eivät kestä elää ilman sosiaalista kanssakäymistä, niin ovat olleet nyt todella lujilla. Ja pystyn kyllä sen tästäkin vinkkelistä ymmärtämään erinomaisen hyvin, että mielenterveyshän siinä on todella koetuksella, kun normaalit päivittäiset annokset sosiaalisuutta eivät olekaan kaikkien ulottuvilla livenä.

Mutta kyllähän me kaikki myönnämme varmasti, että onhan nämä rajoitteet silti tosi paljon helpompaa nykyaikana kestää, kun on olemassa sosiaalinen media. Mekin olemme ystävien ja perheen kanssa pitäneet videopuhelu-tapaamisia isoillakin porukoilla.

Läheisissämme on isoja perheitä. Välillä tapaamisessa o ollut mukana kaksikin puhelinta, tablettia tai tietokonetta samasta perheestä, että kaikki on mahtunut ruutuun.

Ollaan seurattu jonkun Korona-lautapeliä ja kannustettu eri puolilta Suomea. Välillä ollaan syöty porukalla lounasta yhdessä, satojen kilometrien etäisyydellä. Joskus on otettu ”lasillinen” hyvässä seurassa videopuhelun välityksellä.

Maalla, sosiaalisen introvertin paratiisisaaressa

”Kuka hullu muuttaa maalle?” Olen kuullut elämässäni enemmän kuin kerran tämän lauseen. Jo ennen kuin tiesin, että saan vierelleni ihmisen, joka siihen on myös enemmän kuin valmis.

Meille on naureskeltu, kun olemme mieheni kanssa sanoneet, että meitä ei näin sosiaalisesti haittaisi yhtään, vaikka korona kestäisi vielä pari vuotta lisää.

Asumme maalla, piilossa pahalta maailmalta ja katalalta koronalta. Voin halutessani hoitaa yöpaidassa koirien aamupissat ja voin luottaa, etten törmää ulko-ovella enkä sen lähimaastossa keneenkään vieraaseen ihmisolentoon.

Olen asunut silloin jo kaupunkikodeissani (2001-2013) aina lähellä luontoa. Kotikaupungissani se oli tietenkin helppoa, koska se on kaikkineen maalaiskaupunki, jonka keskeisimmältäkään paikalta ei ole metsään kuin muutama sata metriä.

Kun saimme mieheni kanssa toisemme, niin oli automaattisen selvää, että etsimme kotia kuitenkin aidosti maalta.

Emmekä ole asiaa katunut ihan yhtäkään kertaa.

Emme silloinkaan, kun auto on juuttunut kinokseen tai tankki on ollut niin tyhjä, että on pitänyt jännittää, että pääseekö sillä vielä lähimmälle bensa-asemalle parinkymmenen kilometrin päähän.

Sen verran pitää luottaa naapuriapuun ja elämään yleensä, että aina joku auttaa, vaikka pinteeseen päätyisikin.

Siinä se ehkä onkin se oleellisin syy, miksi iso halumme on asua oikeasti syrjässä mahdollisimman pitkälle vanhuuteen asti. Elämä on vaatimatonta, yksinkertaista ja helppoa. Täällä on niin turvallista elää. Kaiken maailman koronat ei paljon arjessa tunnu.

Muistan ikuisesti sen tunteen mitä siitä seurasi, kun muuttoapulaiset lähti koteihinsa ja saimme jäädä kolmestaan puolisoni ja silloisen rakkaan karvalapsemme Pyry-koiran kanssa ikiomaan kotisaareemme yöksi ensimmäistä kertaa.

Oli heinäkuun ensimmäinen päivä vuonna 2013. Kesä kauneimmillaan.

Meillä ihan kaikilla kolmella laski hartiat parikymmentä senttimetriä alemmas, askel hidastui, aistit aukesivat. Tunteet tuntuivat enemmän. Meille jokaiselle muodostui kuin itsestään oma tehtävä ja oma paikka tässä saarivaltiossamme. Kaikki pinnistely ja vaatimukset jäivät kaupunkiin. Se oli huikeaa aikaa.

Puhun saarivaltiosta, koska meidän kotia ympäröi kolme jokea/jokihaaraa kolmelta eri sivulta. Olemme ”mantereessa kiinni” naapureiden kaivamien pelto-ojien verran.

Niin. Tämä meni nyt maaseudun hehkuttamiseksi, mutta sillä on vahva merkitys tällä hetkellä siihen, että ei tunnu kaipaavan ihmisseuraa yhtään. Vaikka joillekin muille koronarajoitukset ovat olleetkin liikaa.

Täällä on aina tekemistä. Tekemisen ei tarvitse olla sen ihmeellisempää kuin tuijottaa mehiläisen työskentelyä voikukassa. Sitä juuri tässä nyt teen.

Hyvin usein jään vain tuijottamaan jokien liikettä. Siitä irrottautuminen taas käy työstä. Siksi olen melkein aina viimeisenä työmaalla. Olen kuvitellut, että minulla on vielä reilusti aikaa. Mutta kun asetun latautumaan vesien ääreen, niin siitä irrottautuminen meinaa ihan väkisinkin unohtua.

Ei ollut turha ohjeistus, mitä tuli koronakauden alussa kaikkialta hyvinvointimediasta, että menkää ihmiset luontoon. Sillä on visusti merkitystä ihmisen hyvinvoinnille, vaikka asuisi kaupungissakin.

Varovasti katse ja luottamus tulevaisuuteen

En tiedä olenko täältä meidän omasta paratiisisaaresta käsin jäävi tästä puhumaan, mutta olisiko paha ihmiset rakkaat, jos otettaisiin silti vielä varovasti tämä arki mikä nyt on rajoitusten helpotuttua auennut?

Henkilökohtaisesti aion pysytellä lujana, enkä hakeudu mihinkään sellaiseen missä on mahdollista altistaa itsensä ja omat rakkaat asiakkaat vakavalle virukselle.

Se on kuitenkin melkein sataprosenttisen varmaa, että uusi ja vakavampi aalto tulee syksyllä, jos emme kiinnitä asiaan kokoajan huomiota.

Nyt ravintolaillallisten ihanuus ja tuoppikansan iloisuus on tarpeen, että jaksamista voi vähän korjailla ja sosiaalisuus patteria latailla. Nauttikaa ihmiset!

Minä nautin myös vapaapäivästäni ikiomassa saarivaltiossamme, että jaksan taas palvella rakkaita asiakkaitani ja tuoda heidän rajoitettuna toistaiseksi edelleen jatkuvaan arkeensa mielekästä sisältöä.

Rakkaan sisareni sanoin: Mitä muuta ihminen tarvitsee onneen, kuin perustarpeiden täyttymisen, merkityksellisyyden tunteen, tulevaisuuden uskon ja toisia ihmisiä. Vaikkahan sitten etänä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *