Saako olla teinipari ikuisesti?

Ollaan hedelmävihannesosastolla katselemassa salaatintekoon tarvittavia aineksia rakkaani kanssa. Kysyn häneltä puolihuolimattomasti, että onko tämä kurkku sopiva. Viereltä kuuluu virnuillen: ”Missäs tässä on lähin sovituskoppi?”.

Puhelimeni akku loppuu kesken dramaattisen lauseen, kun ajan töistä kotiin ja olen puhelimessa läheiseni kanssa. Hän laittaa säikähtäneenä viestiä miehelleni. Mieheni katsoo tilannehuoneesta, ettei kolareita ole sinne ilmoitettu. Kun saan akun toimimaan, niin kysyn, että mitä hän olisi tehnyt, jos olisi nähnyt tilannehuoneessa kolarin työpaikkani ja kodin välillä. ”Olisin tullut hätyyttämään ensihoitajat sun ympäriltä ja sanonu, että menkääs siitä. Mä kyllä tiärän millä se tokeentuu pahemmastakin koomasta. Sit oisin tunkenu munan sun suuhu”.

Me olemme olleet parisuhteessa vasta 7 vuotta ja rapiat päälle. Se on lyhyt aika joihinkin suhteisiin nähden ja siksi haluan mainita sen, koska vain omasta kokemuksestani voin tämän postauksen kirjoittaa.

Huumorin voimalla

Toivon sydämestäni, että maailmassa on paljon muitakin pariskuntia, joilla on edes välillä hulvattoman hauskaa yhdessä. Se ei ole tietenkään parisuhteessa itseisarvo, mutta oma kokemukseni on, että se on pelastanut ainakin meidät monesta ulosteenruskeasta tilanteesta.

Huumori on auttanut meitä lapsettomuushoitojen irvokkuuden keskellä. Huumori on auttanut meitä arvioivien ihmisten ikävien kommenttien keskellä. Huumori on auttanut meitä hometalokatastrofin keskellä. Huumori on auttanut meitä, kun olemme olleet lopen uupuneita arkeemme, toisiimme, töihimme, viallisuuteemme ja milloin mihinkin.

Se menee meillä vähän niin, että kun kaikki menee päin mäntyä, niin enää ei voi muuta kuin nauraa. Ja se jos mikä on asia mistä jaksan olla loputtoman kiitollinen, että sain miehen, jolla on maailman ihanimmat Asterix-posket, koska hänen hymynsä ei hyydy melkein milloinkaan.

Arjen pieniä suuria tekoja

Minun rakas mieheni on joka ikinen kerta ovella vastassa, kun tulen töistä kotiin. ”Miten rakkaani työpäivä meni? Jaksoiko rakkaani?”

Jos olen ollut ulkona ystävieni kanssa, niin hän on silloinkin aina ovella vastassa. ”Oliko rakkaallani mukavaa?”

Kuulostaako kliseiseltä? Kuulostaako liian imelältä sinun makuusi? Minä en olisi IKINÄ aloittanut tuollaista tapaa meidän suhteessa. En olisi osannut. En olisi ymmärtänyt aloittaa.

Minä en ole tuossa yhtään hyvä vielä seitsemän vuoden jälkeenkään. Mutta puolisoni esimerkin voimalla olen opetellut hiljakseen tuota äärimmäisen tärkeää tapaa.

Kun kotiin tullessa on joku, muukin kuin innokas koira, vastassa sen näköisenä, että onpa ihana nähdä, niin huono päivä muuttuu saman tien paremmaksi.

Silloin saa päivän läheisyystarpeeseenkin vähän tyydytystä, kun saa heti kotiin tullessaan halauksen ja suukon. Silloin tuntuu väkisinkin siltä, että minun elämässäni on vain kerta kaikkiaan tämä asia mallillaan: Minua rakastetaan ja saan rakastaa.

Minä en ole noin hyvä tuossa, kuin puolisoni. Minulla on usein sosiaalisen työpäivän jälkeen myös enemmän tarve olla ihan vain itsekseni. Kun minulla on iso sosiaaliväsy, voin sanoa rakkaalleni, että saanko ihan aluksi 20 minuuttia omaa aikaa. Sen jälkeen menen hänen luokseen ja kysyn, että miten hänen päivänsä on sujunut.

Tuohon siis pyrin. Aina en muista, vaan alan hääräämään kotihommia tai omia harrastuksiani. Myöhemmin tulee mieleen ja harmittaa. Mutta aina voi korjata unohduksetkin. Eikä mieheni kyllä ikinä unohduksestani huomauta. Siksi sen kaiken tekeminen, vaikka vähän myöhässäkin, tuntuukin tärkeältä. Haluan olla hänelle edes vähän sellainen kuin hän on minulle.

Olen myös huomannut meidän eron siinä, että kun minä kerron oman päiväni tapahtumat, niin hän kuuntelee keskittyneesti silmiini katsoen. Kun minä olen kuuntelijan paikalla, niin säntäilen ”kuunnellessani” ympäri kotia ja touhotan ”tärkeitä asioita”. Mikä oikeasti on siinä hetkessä tärkeämpää kuin se miten minun rakkaani päivä on sujunut? Siinä minulla olisi opeteltavaa, että pysähtyisin ja myös minä keskittyisin hänen tärkeään asiaansa kunnolla. Joka kerta. Se olisi täysin kaikki, mitä hän ansaitsisi.

Huonoja päiviä on kaikilla

Entä jos on se ”muuten vain huono päivä”, mikä naisilla etenkin joskus on? Tiskaan astioita voimallisesti kilistellen, että hän huomaisi pahan oloni. Silloin hän tulee taakseni, ottaa kiinni pullean vaimonsa pulleista rinnoista ja sanoo ”jos minä kannattelen vähän näitä sinun taakkojasi”. Sulan siihen rakkauden määrään ja nauran jälleen. Mikä oikeus minulla on kerätä harmaita pilviä kotiimme, kun minulla on aurinko vierelläni?

Useisiin parisuhteisiin kuulemma kuuluu kotitöistä kinastelu. Kyllä. Myös meillä on tehty hienosäätöä moneen eri otteeseen vuosien saatossa, että olemme oppineet toistemme prioriteetit ja tarpeet kodinhoidollisissa asioissa.

Tapasimme suhteen alussa pitää ”kehityskeskusteluita”. Jos jokin asia oikein otti aivoon, niin tuo oli koodisana mistä molemmat tiesivät, että nyt puhutaan kotitöistä vakavasti. Menimme sängyn päälle pötkölleen. Puhuttiin asia asiallisesti halki, pyrittiin kuuntelemaan kummankin mielipide ja ymmärrettiin, että molemmat lopulta vain haluavat, että homma toimii.

Opimme hiljalleen auttamaan toistemme arkea mahdollisimman hyvin. Tässä on toki helpottanut tosi paljon se, että keittiö ei meillä ole yksin naisen valtakunta tai polttopuiden teko ei ole yksin miehen työ. Kotitöissä ei ole siis mitään sukupuolisia velvoitteita.

Aikuisena toisemme saimme

Mitenkähän erilainen olisi ollut tilanne, jos me olisimme jo silloin yläasteella lyöttäytyneet teiniparisuhteeseen? Niinkin olisi ehkä voinut käydä, kun rinnakkaisluokilla koulua kävimme. Tilanne olisi varmasti ollut ihan eri kuin tämän aikuisen suhteemme alussa. Olisimme ihan varmasti joutuneet tekemään todella paljon enemmän töitä yhteisten tapojen löytymisen eteen vaiheessa, jossa meillä ei olisi ollut aikuisen elämänkokemusta.

Kun vasta aikuisena saimme lopulta toisemme, niin siihen oli niin paljon enemmän ladattu sitä halua kunnioittaa toista omana itsenään ja tahtoa ymmärtää. Olimme kokeneet kumpikin miltä tuntuu epäonnistua ihmissuhteissa. Olimme ehtineet nähdä miten monin eri tavoin ystävämme olivat menettäneet ihmissuhteitaan.

Silloin ei enää tehnyt mieli tuoda esiin niinkään itseään, vaan tärkeimmältä tuntui saada pitää se uskomaton lahja, jonka oikeasti sopivan tuntuisessa puolisossa itselleen sai.

Yksilönä suhteessa

Tämä nykyaika todella voimakkaasti tuo esille yksilön vapauksia ja tarpeita. Onkin todella tärkeää myös parisuhteilussa muistaa omat tarpeet.

Väitän silti, että jos siihen uhraa liiaksi aikaa, että ”minun oikeuteni, minun vapauteni, minun tarpeeni”, niin kyllä se harvoin on kovin hedelmällistä parisuhteen kannalta.

Me olemme tiimi – ajatus kantaa pidemmälle. Olisi suotavaa ajatella niin, että suhteeseen suoraan liittyvissä asioissa on aina kaksi osapuolta joiden mielipiteellä on väliä.

Olen itse nimittäin erittäin ristiriitainen henkilö tässä suhteessa. Koen, että olen todella vapautta tarvitseva ihminen. Myös parisuhteessa koen todella tärkeäksi, että saan olla erillinen yksilö.

Silti en siedä ajatusta, jos en pääse kunnolla iholle säännöllisesti. Se iholla olo tarkoittaa minulle todella paljon muutakin kuin fyysistä kosketusta. Se sisältää kaikki ne syvälliset keskustelut joista jää tunne, että me olemme ikuisesti myös henkisesti tiimi, joka jakaa yhteisen tahtotilan meille tärkeisiin asioihin.

Kohtalolle kiitos, että sain juuri tuon miehen. Parisuhteemme on isosti itsellisten ihmisten rakkauden liitto.

Positiivinen ilma hengittää

Yksi asia, mikä vaikuttaa ihan hirmuisesti ihan kaikissa ihmissuhteissa, on todellinen halu pitää tunnelmaa ja ilmapiiriä hyvänä.

Kuka oikeasti haluaa elää ihmisten keskellä, joilla naama on koko ajan kuin uupuneella orangilla? Jos me oikeasti saamme valita, niin me valitsemme ympärillemme positiivisia ihmisiä. Miksi emme tekisi sitä siis myös parisuhteessa?

Kyllähän me sen huomaamme, että onko ihmisellä perusluonteena se, että kaikki asiat ovat mahdottoman huonosti koko ajan. Senkin huomaa nopeasti, jos henkilöllä on pääosin hyvää sanottavaa ympäristöstään. Tätä kannattaa varmasti miettiä tosissaan siinä vaiheessa kun uuden kiinnostavan ihmisen tapaa.

Jos taas olet jo löytänyt parisuhteen, niin kannattaa muistaa, että se mitä voit itse tehdä suhteen eteen, on pyrkiä omalta osaltasi mieluiten kohentamaan tunnelmaa kuin latistamaan sitä. Ja tietenkin toivoa, että toinen osaa sen myös.

Jokaisella meillä on huonoja päiviä. Mutta jos meillä on joka päivä huono päivä, niin ongelma on taatusti jossain muualla kuin puolisossamme tai muussa ympäristössämme. Silloin olisi hyvä tirkistellä esimerkiksi hieman ikiomaan peiliin.

Jos sitä ongelmaa ei itse itsestään löydä, niin siihenkin on onneksi ihan ammattiapua tarjolla. Se pitää kuitenkin muistaa, että toista ei voi omasta pahasta olostaan sättiä loputtomiin. Se vie voimat nimittäin myös puolisolta.

Jos en riitä

Kuvittelepa tilanne, että saisit aamusta iltaan kuulla olevasi epäpätevä, epäsopiva, huono, laiska ja kokoelma muita negatiivisia piirteitä. Mitä ajattelisit itsestäsi? Ennen pitkää ehkä uskoisit joka sanan, jos olisit kovasti kiltti ihminen. Silloin jotain sinussa menisi rikki ja muuttuisit joksikin mitä et tietenkään ole. Jokaisessa meissähän on kuitenkin hyvää ja paljon erilaisia taitoja.

Jos taas sinulla olisi voimia pitää kiinni siitä, mikä oikeasti olet ja jaksaisit juuri ja juuri pysyä ehjänä tuosta kaikesta sättimisestä huolimatta, niin et sinä siltikään hyvin voisi. Uupuisit siihen, ettet riitä toiselle sinuna itsenäsi. Uupuisit kumppaniisi. Miten siinä lopulta kävisi?

Sopimattomia sanojako?

Some-seuraajani ovat joutuneet välillä parisuhteeni intiimeihinkin osiin tutustumaan, koska kirjoittelen mielelläni sanaleikkejä siinä hurmostilassa mikä syntyy, kun kaksi epäkonservatiivista rakastaa. En tule pahoittelemaan koskaan niitä kirjoituksia, vaikka kuka tulisi kynähameessansa minulle aiheesta saarnaamaan.

Aina on olemassa joku joka sanoo, että intiimit asiat kuuluvat vain niille kahdelle. Miksi? Kuka sen määrää? Jos minä luen joka päivä somesta satoja minua uuvuttavia aamiaispostauksia, niin miksi ihmeessä minun arjen asiani eivät voisi ihan samasta syystä olla kaikkien minun seuraajieni silmillä. Se asia on minulle yhtä luonnollinen ja tärkeä kuin aamiaispostaajalle hänen ateriansa.

Aion ikuisesti olla se teini, jolla ei ole mitään häpyä näissä asioissa. Koska minun rehellinen tarkoitukseni on yrittää kertoa maailmalle, ettei se parisuhde-elämä ole niin hemmetin vakavaa ja salaista. Meillä kaikilla on opittavaa toistemme parisuhteista.

En ole tippaakaan sen sanonnan kannattaja, missä sanotaan, että ”se kellä onni on, se onnen kätkeköön”. Syyksi vastaan toisella sanonnalla: ”Jakamalla surut puolittuu ja onni tuplaantuu”. Meidän rakkaudestamme riittää jaettavaksi muillekin. Ja te, jotka minut tunnette, tiedätte myös sen, että rakastan toisten rakkaustarinoita, koska niistä saa niin paljon hykerryttävää oloa ja ihan oppiakin omaankin elämään.

Paljon helliä, kiusoittelevia virnistyksiä, paljon läheisyyttä ja lääppimistä sopimattomissa tilanteissa, paljon härskejä kommentteja epätavallisessakin ympäristössä ja hirmuisesti aitoa rakkautta jokaiseen parisuhteilevaan kotiin!

Ja sinulle, joka vielä etsit omaa parisuhdettasi, niin tiedätkö, kokeile leikkiä sen uuden kiinnostavan ihmisen kanssa. Jos hän lähtee mukaan leikkiin, niin pidä hänestä lujasti kiinni. Mitä tahansa muuta hänessä onkin, mitä epäilet, niin se ei oikeasti ole niin tärkeää kuin se, että sinulla on hauskaa hänen kanssaan, ihan tavallisen arjen touhuissa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *