Omat rajat

Tarinoita menneisyydestä: rajojen asettamisen vaikeudesta

”Pääsetkö hoitamaan meidän lapsia siksi aikaa, kun me käytäisiin kerrankin kahdestaan jossain ulkona syömässä ja täällä olisi se isät äidit – keskusteluiltakin juuri silloin?” Tottahan toki minä ajan Suomen halki ainoana viikonloppuvapaanani siinä kuussa katsomaan kullannuppujanne yhdeksi illaksi.

Eihän tämmösellä sinkkuihmisellä nyt muutakaan ohjelmaa harvinaisella viikonloppuvapaallansa voi olla, kuin auttaa perheellisiä läheisiään. Ihan vain siitä ilostako ajelen, että saan edes joskus laittaa jonkun lapsikatraan nukkumaan?

”Sinä osaat leipoa niin hyvää pullaa. Myyjäisten pullaryhmässä on aika paljon vajausta. Sinä varmasti voit tulla siihen mukaan, kun sinulla ei lapset pyöri jaloissa häiritsemässä.” Ajattelen, että tämä ei liene kysymys, että voisinko minä.

Miksipä siis en voisi silkkaa sinkkuuttani ja lapsettomuuttani muutaman pullakranssin leipasta yhteiseksi hyväksi. Kun olen kerran niin mahdottoman hyvä siinä. Katson kalenteriani. Totean ääneen, että minulla on kolme iltavuoroa valitettavasti siinä peräkkäin. ”Jospa sinä sitten iltavuoron jälkeen, kun eihän siinä niin kauaa mene.” Suuni lupaa, että saan sen varmasti jotenkin järjestymään.

Tilatut kuusi koristeltua pullakranssia löytyy kuin löytyykin lopulta myyjäispöydästä ja lähden lyhyen aamuyön nukahtamisen voimin iltavuorooni jakamaan asiakkailleni lääkkeitä.

”Minä en ainakaan voi tehdä jouluaattoiltaa, kun ei ole lapsille kivaa, jos äiti on poissa, kun lahjat jaetaan”, jokavuotinen vaikerrus kuuluu jälleen työpaikan kahvipöydässä. Niin, toinen lapsistasi menee muistaakseni kolmannelle ja toinen yläasteelle.

Alanvalintakysymyksiä, sanoisin, jos olisin rehellinen. Mutta en taaskaan sano. Tottakai minä voin tehdä sen aattoillan. Koska minulle ei oikeasti ole väliä. Olen lapseton. Täysin perheetönkin olin vielä noihin aikoihin. Mitäs minä tietäisin lasten tunteista tuollaisilla hetkillä?

Ensimmäiset kymmenen vuotta työurastani tein joka jouluaatto iltavuoron tai pitkän päivän. Nyttemmin olen ollut pari jouluaattoiltaa vapaalla. Olisiko minulle muodostunut enemmän virallisia jouluperinteitä, jos olisinkin ollut vuorollani joulun vapaalla? En usko. Tällä hetkellä minun suhteeni jouluun on sellainen, ettei sitä ole. Ja kaikki jeesukset ja joulupukit vaan ei liikauta minussa mitään.

Mutta onhan minulla iso kasa sisaruksia perheineen ja mieheni perhettä. Ne on harvinaisia hetkiä kun aikuiset sisarukset kokoontuvat yhteen. Joskus on vaan oikeasti tärkeä kokea sekin, että osallistuu näihin harvinaisiin kokoontumisajoihin. Eikä ole automaattisesti se, joka on aina varmasti töissä eli poissa.

Rajojen asettaminen tuo vapautta

Lajitovereiden auttaminen kuuluu ihmisten normaaliin elämään. Varsinkin, jos toisella on todellinen iso avun tarve. Se on valtavan hieno ominaisuus ja lahja meillä ihmisillä, että osaamme elää myös toisiamme varten ja huolehtia toisistamme.

Mutta olen huomannut, että YesYes-naisena, mikä olin vahvasti ennen, niin priorisoin toisten tarpeet lähes aina omieni edelle. Analysoin sitä aikaa itsessäni nyt, että minä ostin sillä hyväksyntää, kiitosta ja kehuja. Halusin aina olla vain edes jollekin merkityksellinen. Koska minulla ei ollut sinkkukodissani sellaista peiliä, joka olisi kertonut, että olen ihan ok ilman jatkuvaa suorittamistakin.

Lopulta kuitenkin huomasin, että auttamisen suunta oli usein vain yhteen suuntaan. Toinen piti avun saamista niin itsestään selvänä, etten lopulta saanut edes sitä kiitosta, kehuja ja hyväksyntää mitä sisimpäni niin kovasti janosi. Edessäni aukeni syvästi pelkäämäni tie: katkeruus. Oli tehtävä jotain.

Sen vuoksi olen tietoisesti alkanut nykyään miettimään ennen kuin lupaan. En haluaisi olla kenellekään itsestään selvyys. Haluan vapaaksi velvollisuusloukuista ja yksisuuntaisista ihmissuhteiluista.

Pehmeästi kovaksi

Kieltäytymisen tiellä olen ihan esikoululainen. Eniten harmittaa se, kun en osaa kieltäytyä lempeästi, mutta lujasti.

Jos yritän lempeyttä, kukaan ei ota todesta ja olen jälleen vain kyytiläisenä, jonkun toisen ihmisen elämänsuunnitelmien junassa.

Jos kieltäydyn lujasti, niin se tulee vielä nykyäänkin melkein aina turhan täpäkästi ulos suustani. Syystä, että en kestä sitä, että joku hölmistyy tai jopa loukkaantuu, kun en yllättäen lupaakaan. Varaudun toisen reaktioon. Silloin oma reaktio on omaksikin yllätyksekseni kivikova.

Jos vain kiltisti lupaan, niinkuin aina ennenkin, niin koen olevani se toisten toivoma henkilö. Onko vaihtoehtoina siis vain kaksi ääripäätä? Henkilö, joka on aina valmiina tarttumaan toimeen oli haaste mikä hyvänsä tai vaihtoehtoisesti itsekäs paskiainen.

Kenenkään elämän tarkoitus ei ole varmasti olla vain jompaa kumpaa. Ei se liian epäitsekäs kaikkeen lupautuva henkilö. Ulospäin uhrautuja. Sisällään uhriutuva. Eikä tietenkään myöskään mikään töksäyttelevä itsekkyyden multihuipentuma.

Kun muut määrittelevät. Riitänkö minä?

Koska elin pitkään sinkkuna aikuisena, niin haluan kertoa jotain siitä, kun kotona ei ole ”peiliä”. Samalla tavalla käy varmasti henkilölle, joka ei tule kuulluksi ja ymmärretyksi omassa parisuhteessaan. Jää aivan kuin itsensä ulkopuolelle haahuilemaan toisten ihmisten määrittelemää elämää.

Ajattelin, että olen olemassa vain ja ainoastaan muiden tarpeiden toteuttamista varten. Että minun kuuluu ”kerätä pisteitä” toisilta olemalla heille mieluinen kaikin mahdollisin tavoin. Joskus joku toimi minulle peilinä ja kertoi, että kelpasin. Sanoja tai tekoja, joista olisi ollut helppoa uskoa, että minä riitän. Hän määritteli enemmän kuin itse ikinä varmasti käsitti määrittelevänsä.

En koskaan oppinut niitä sanoja ja tekoja uskomaan. En oppinut uskomaan, että minä riitän. Miksi olisin oppinut, koska se oli ehdollista palautetta. Minä ahersin, niin sain palkaksi päähän taputtelua. Niin sen tulkitsin. Oli liian helppo ajatella myötäkarvaan silittelystä, että sain sitä, että tulisin toistekin ahertamaan tämän ihmisen elämän hyväksi. En siksi, että olisin oikeasti riittävän hyvä.

Menetin tietämättäni koko ajan paloja itsestäni ja etenkin siitä taidosta osata arvostaa omia elämän tarpeita ja arvoja. Se köyhdytti vuosien saatossa myös mielikuvitustani siihen, että mitä elämässäni pidän tarpeellisena ja tärkeänä itseni kannalta. Mietin tosissani, että onko se edes oikein ajatella itseään. Ja sen mielikuvittelun puutehan taas vaikuttaa hyvinkin laajasti omasta itsestä huolenpitämisen osaamattomuuteen.

Onko minulla lupa päättää rajoistani?

Yritän muistaa välillä vieläkin kysyä itseltäni: ”Mitä minä haluaisin, jos saisin päättää?”, ”Mitä minä tekisin, jos saisin päättää?”, ”Onko minulla lupa päättää?”. Että se ei olisi sitä negatiivista itsekkyyttä, vaan ihan vain itsestä huolen pitämistä.

Ihmisen vapautta päättää itseään koskevista asioista rajoitetaan monesta suunnasta joka tapauksessa, kun elämässä nyt vain on tietyt normit joiden mukaan meistä jokaisen pitää elää. Silti ihmisellä on paljon myös oikeuksia oman elämänsä normien sisällä.

Tässä minä olen vasta innosta ja jännityksestä tärisevä ekaluokkalainen. Mutta nautin jo nyt ajatuksesta, että jonain päivänä ehkä osaan raamittaa itse elämääni. Koska olen nähnyt sen vierestä, kun ihminen voi hyvin, jos hän osaa olla sopivasti lujana omista tarpeistaan.

Itsestään ja elämästään varman oloiset ihmiset helposti käskyttävät toisia. ”Alat vain tekemään”. ”Ei se ole kuin, että päätät”. Tällöin heidän oman elämänsä kunnioitettava kurinalaisuus huokuu pelottavana ja lannistavana jokaisesta kannustukseksi tarkoitetusta sanasta.

He eivät voi tietää tai ymmärtää, että miten alusta käskytyksen kohde saattaa olla aloittelemassa taivaltansa jonkinlaista oman elämän hallinnan tunnetta kohti. Ihailen isosti semmoisia ihmisiä heidän oman vahvan tekemisensä äärellä. Mutta en voi sanoa pitäväni siitä, että heillä on oma lupansa puuttua minun elämäni hiljokseen rakentuvaan uuteen minä-suuntaani.

Heidän vinkkelistään katsottuna olen varmasti täysin pysähtyneessä tilassa oleva laiskiainen, vaikka sisälläni prosessi nytkähtelee eteen ja taakse. Mutta nytkähtelee. Mieluiten juuri hiljaa itsekseen.

Sisälläni nyt leveästi virnuilen, että olen jo hyvällä matkalla. Olen luvannut itselleni käyttää siihen paljon aikaa. Jos se ei koskaan näy muutoksena muille, niin se ei haittaa yhtään. On varmasti hienointa olla vapaa ja varma ihan vain itseään varten.

Lukijani, joilla on samoja fiiliksiä kuin minulla, niin voisitko päättää, että yrität olla jossain asiassa huomenna terveesti itsekäs? Yksi pienikin asia. Se pieni asia voi olla ensimmäinen askel jostain isommasta. Siitä tulee huonon omantunnon sijaan ennen pitkää hyvä mieli. Ihanan itsekästä hetkeä sinulle!

TÄMÄ POSTAUS ON JULKAISTU OSITTAIN TÄLLAISENA 7.7.2019 VANHASSA KADONNUT LAMMAS- BLOGISSANI. POSTAUS ON PÄIVITETTY TÄHÄN BLOGIIN SOPIVAKSI 15.10.2019.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *