Miten loukkaat vähiten tahattomasti lapsetonta?

Small talkin vaikeus

”Onko sinulla lapsia?” on täysin normaali small talk – kysymys, kun kaksi toisilleen vierasta ihmistä tapaa ensimmäistä kertaa. Helpot vastaukset ovat ”kyllä” tai ”ei”. Lisäkysymykset eivät ole välttämättä suotavia aivan vieraan ihmisen kohdalla, jos vastaus edelliseen kysymykseen on kieltävä.

”Onko sinulla perhettä?”. Siihen ei ole yleisesti hyväksytty vastaus, että ”on, mutta ei lapsia”. Siitä vastauksesta kysyjä usein häkeltyy, eikä tiedä miten reagoisi.

”Koska meinaatte perustaa perheen?”. Niin. Minulla on jo perhe. Siihen kuuluu aviomies, kaksi koiraa ja kissa. Sekään ei ole ns. oikea vastaus. Minulla on ollut omasta mielestäni perhe jo ennen kuin oli miestäkään. Meitä oli minä ja koirani ja me olimme todellakin perhe. Asuin pitkään ihan yksin ennen rakasta edesmennyttä koiraanikin. Ajattelen, että itsekseen, ilman lemmikkejäkin elävällä, on oma yhden hengen perheensä, jos hän itse asian niin kokee.

Perhe on minulle yhtä kuin se paikka, jonka yksilö kokee kodiksi ja sen sisältämät elävät olennot. Oli niiden lukumäärä mikä hyvänsä.

Lapsettomuuden kipu ja sen vankina eläminen

Kun henkilö on lapsettomuuskriisin akuutissa vaiheessa, niin nuo perhekysymyksen ihan kaikki muodot sattuvat. Akuutti vaihe voi kestää vuosikymmeniä, riippuen siitä kauanko pariskunta elää täyden toiminnan eli yrittämisen vaihetta. Tarkoitan tällä vaihetta milloin kaikki, mihin kyseisten yksilöiden voimat riittävät, tehdään lapsettomuusasian eteen. Yksi osuus voi olla lapsettomuushoidot, mutta siihen voi sisältyä myös pitkät toivon vuodet ilman lääkinnällistä hoitoa tai muuta ulkopuolista apua.

Perhekysymykset sattuvat myös, jos pariskunta on käymässä läpi toivon menettämisen tuskaa, johon myös menee vuosia tai vuosikymmeniä, monista pariskuntaan, mutta myös ympäristöön liittyvistä asioista riippuen. Ja kaikki haavat eivät umpeudu varmasti koskaan kenelläkään lapsettomalla tai tahatonta lapsettomuutta joskus kokeneella. Vaikka lopulta toiveessa onnistuisivatkin.

Jos välttämättä haluat kysyä jonkun kysymyksen tapaamasi ihmisen perheestä, niin kysy, että ”Minkälainen perhe sinulla on?”. Todennäköisesti sekin sattuu, mutta siihen on helpompi kertoa itsekseen asuvanakin ihmisenä esimerkiksi lapsuuden kodista jotain tai sitten se fakta, että minun perheeseeni kuulun minä.

Kun joku sitten kertoo perheeseen kuuluvan itsensä lisäksi vain puolison, niin se ei varsinaisesti kuulu kenellekään, että onko lapsista haaveiltu vai ei. Siispä älä kysy sitä. Uusi tuttavasi kertoo kyllä, jos on kypsä kertomaan.

Kiusallisia reaktioita suoraan puheeseen

Kun itse olen vastannut lapsikysymykseen minun tapaani suoraan, että ”ei ole, kun ei saada”, niin kysyjien reaktioita on erilaisia.

Ensimmäinen ottaa kasvoilleen surumielisen pahoittelevan ilmeen ja empatiseeraa ja sympatiseeraa kaikin mahdollisin keinoin. ”Sinä olet vielä nuori”. Nii-in, mutta paljon vanhempi, kuin silloin kun aloin haaveilemaan lapsesta. Eli ei auta tähän hetkeen millään tavoin tuo lohdutukseksi tarkoitettu lause.

Kaikkein yleisimmin saan kuulla kaikki kysyjän lapsettomien tuttavien ”taikatemput” millä lapsi on saatu tulemaan. Kun olin kriisinmeren syvimmässä päässä, se kaikki jopa välillä kiukutti, vaikka kysyjä tietysti kaikessa ystävällisyydessään nämä temput kertoi. Nyt pystyn ajattelemaan, etteivät he pahalla, mutta he eivät vain tiedä yhtään mistä puhuu ja kenelle puhuu. He eivät todella voi tietää paljonko kiviä on jo käännetty tähän mennessä.

Joku saattaa kerta kaikkiaan vain häkeltyä vastauksestani ja hiljenee ja tilanteeseen laskeutuu kiusallinen hiljaisuus. Mutta, jos voisin aina valita, niin mieluiten tämäkin vaihtoehto, kuin edellä mainitut.

Itselleni helpoin ihmistyyppi ja reagointi näissä tilanteissa on ollut se, joka ottaa faktan faktana ja tajuaa siirtyä reilusti muihin puheenaiheisiin.

Ethän opeta ”isääs naimaan”?

Varsinkin miehet kuvittelevat olevansa kovastikin vitsikkäitä, kun pyytävät saada tulla opettamaan, miten lapsia tehdään.

On ollut myös joitakin tilanteita, missä joku ajattelematon kuvittelee, etten ole ikinä – koskaan – milloinkaan pitänyt lasta sylissä tai ehkä edes nähnyt läheltä pientä lasta.

Näitä on ollut kymmeniä, jos ei satoja, mutta kerrotaan tyyppiesimerkki: Kun otin pienen lapsen syliin, niin ”asiantuntijan” pallilta kuului täysin ajattelematon huumoriksi tarkoitettu kommentti, että ”Noniin, siitä sitten harjoittelemaan”.

Vastasin kriisini keskellä ihan liian tuimasti tämän kommentin kevyesti heittäneelle henkilölle, että kerronpa sinulle pikku faktan: Minun käsieni läpi on mennyt aikuisten oikeasti satoja, ellei tuhansia pikkulapsia ja vähän isompiakin lapsia, että vieraiden lapsilla on aika pirun paljon harjoiteltu. Vaan ei ole auttanut sen oman saamisessa yhtään.

Tämän faktan pohjaksi koin tarpeelliseksi luetella muutamia ”kokemuksen kerrytys -keikkoja”. Olenhan vanhoillislestadiolaisesta uskonyhteisöstä lähtöisin.

Olen 8-lapsisen perheen vanhin, joten pikkusisarusten vaippoja on tullut vaihdettua jättikasat. Äitini perhepäivähoitajuuden ja vanhempieni tukiperhevanhemmuuden vuoksi kotonamme oli aina myös vieraita lapsia. Olen ollut satapäisillä lasten kesä- ja hiihtoleireillä isosena ja ohjaajana vuosikausia ihan nuoresta lähtien. Olen ollut isoilla äidit-isät-leireillä vauva- ja taaperovahtina monia kertoja. Uskonyhteisöni nuorisotyöryhmän vetäjänä minun tehtäviini kuului organisoida lasten ohjelmapäiviä Rauhanyhdistyksen tiloihin, joissa isolle lapsijoukolle ohjaajina toimi meitä nuoria ja nuoria aikuisia.

Olen ollut ihan vieraissa isoissa perheissä, vähän tutummissa isoissa perheissä ja tietenkin sukulaisten tai ystävien isoissa perheissä lapsenvahtina ihan tosi nuoresta lähtien.

Minun sisaruksillani, muilla sukulaisillani ja ystävilläni ja tuttavillani on yhteensä aika massiivinen määrä lapsia, kun he kuuluvat yhteisöön, jossa kaikki lapset saavat syntyä tähän maailmaan. Suomessa puhutaan yleisesti suurperheestä, jos on 3 lasta. Niin, se ei ole minun vinkkelistäni katsottuna vielä kovinkaan kummoinen suurperhe.

Olen ollut 20 vuotta kesätöissä ja varsinaisissa töissä alalla, jossa olen hoitanut myös ihan pieniä vauvoja ja lapsia. Kesätyöpaikat olivat 15-vuotiaasta lähtien ryhmäperhepäiväkodit ja lasten päivätoiminta leikkipuistoissa. Opiston sosiaali- ja terveysalan linjan sekä lähihoitajakoulun harjoittelujen aikana olin tietenkin hoitamassa myös lapsia.

En tiedä minkä unohdin listaltani, mutta ei kommentoija enää kyseenalaistanut ”harjoittelujeni määrää”. Syntyi se vaivautunut hiljaisuus. Olin avautunut liikaa ongelmani syvimmästä luonteesta kärvähtämällä huumoriksi tarkoitetusta lauseesta tuolla tavoin.

Ei oo mun sirkus, ei oo mun apinat

”Ottakaa nämä hetkeksi hoitoon, niin saatte kylliksenne lapsista, ettekä enää halua omia.” Ääneen sanon: Kiitos, mutta ei kiitos. Ajattelen: Ei oo mun sirkus, ei oo mun apinat.

Olen sanonut ihan lähimmillekin, että en ole enää käytettävissä kuin silloin kun itse lapsenvahtikeikkaa ehdotan. Ja minulla on oikeus siihen, koska en ole itse valinnut kipeää osaani. He ovat valinneet omansa, joskus kipeänkin osan, mutta onnistuneet jossain sellaisessa mistä me vain haaveilemme. En vain halua tehdä enää asioita, mitkä minuun sattuu ihan varmasti. Eikä minun tarvitse.

Haluaisin vain olla oikeasti yksi nainen naisten joukossa

Kuulen, että nainen kysyy toiselta, että ”tietääkö hän jo, että teille on vauva tulossa?”. Sattuu. Tässä asiassa on lapsettomilla varmasti vaihteluja persoonittain. Minä halusin ja haluan mieluiten kuulla. Vaikeinta oli se, kun minulle ei kerrottu ja vauvavatsa vain ilmestyi väliimme.

Se onnentunne on aito mitä koen, kun joku onnistuu. Minun ei ole vaikeaa olla onnellinen toisen puolesta. Silti saatan itkeä itsekseni ollessani ja joskus toisten nähdenkin. En itke sitä, että eipä kukaan muukaan saisi lapsia. Itken pettymystä omasta tilanteestani. En siis halua mitään keneltäkään toiselta pois. Se kipu ja viha ei ole kohdistettu kehenkään toiseen ihmiseen, vaan vain siihen, että elämä on epäreilu.

On raskaana olevia ja RASKAANA olevia.

”Uhhuhuhuh. On kyllä selkä kipeä ja en kestä katsoa itseäni enää peilistä.” Tekisi mieli sanoa, että ”No vittu, miksi panit? Suojaamaton yhdyntäsi onnekkaasti päättyi raskaaksi tulemiseen. Ilman siemenen vastaanottamista, et olisi niin mahdottoman tukalassa tilanteessa juuri nyt.” Tai. ”Kuvittelitko todella, että vauvasi tulee seisomaan koko raskauden ajan vatsassasi ja kroppasi ei muutu ollenkaan.”

Ja kyllä. Raskauksia on erilaisia ja ymmärrän hyvin, että aina sitäkään ei nainen jaksa, vaikka raskaus olisi miten toivottu. Mutta toivoisin, että ymmärtäisit, että en minäkään ole joka päivä paras mahdollinen henkilö kuuntelemaan sinun raskauteen liittyviä ongelmiasi. Ongelmia, jotka tietenkin ovat vain sinun henkilökohtaisia ongelmiasi. Ihan niin kuin minun henkilökohtainen ongelmani on, etten koskaan saa kokea tuota valtavaa tuskaa mitä raskaus sinussa teettää. Et sinäkään jaksa sitä minun virttäni koko ajan kuunnella.

Olen tahtomattani erilainen. Olen tahtomattani ulkopuolinen. Koen itseni ikuisesti epäonnistuneeksi. En ole oikea nainen, kun en lisäänny. Silloin, kun minulla on huonompi hetki itseni kanssa, niin nuo ovat tuttuja sisäisiä ääniä, joiden kanssa yritän tulla toimeen.

Loukkaamme vahingossa koko ajan

Mietin välillä, että saatan itse loukata koko ajan itsenäisellä ja vapaalla olemuksellani myös jotain toista. Jotain joka haaveilee hetkellisestä omasta ajasta lapsiarjen keskellä. Eli minunkaan ei pidä loukkaantua ihan kaikesta ja yritän tehdä parhaani, etten loukkaa ketään toista.

Fakta on, että jos et ole kokenut vuosia kestänyttä lapsettomuutta, niin et voi mitään sille, että lähes kaikki lapsijutuissasi loukkaa lapsetonta, jos hänellä on menossa huonompi hetki asian kanssa.

Tämä on aihe, jota ei pääse arjessa ikinä pakoon. On työpaikkojen ja sukulaisnaisten ja ystävien kahvipöydät, on uupuneet ja muuten vain kaiken lapsiarkensa mielellään jakavat äiti-ihmiset kaikkialla.

Usein tilanne on kuulemma myös toisinpäin. Loukkaan jotain uupunutta äiti-ihmistä vain olemalla paikalla, koska minulla ei ole lapsia. Hän haluaa nähdä vain vapauden. Hän ei pysty kuvitellakaan mieleni vankilaa.

Ystäväpiirit vaihtuu

Jokainen meistä silti yrittää selvitä tässä elämässä mieluiten itsensä kanssa järjissään. Siksi lähin ystäväpiiri monesti vaihtuu elämäntilanteiden muuttumisen myötä. Itse koen tämän isona helpotuksena. Ei ole välttämätöntä laittaa kaikkia erilaisia ihmissuhteita naulaan lopullisesti, mutta osasta ystävistäni on ihanaa ajatella, että heillä on muita kaltaisiaan juuri nyt ympärillään ja minulla on onneksi omankaltaisiani. Ja silti ne erilaisetkin on siellä jossakin tallessa, jos elämä meidät taas yhteen tuo. Siihen asti on hyvä näin.

Tämän aiheen edessä tulee aina, puolella jos toisella, ristiriitaisia fiiliksiä. Tietenkin tulee, koska asia on täynnä ristiriitaisuuksia. Ei se, joka on saanut elämässään kaiken oikeassa ja toivotussa järjestyksessä voi ymmärtää millaisessa jatkuvassa ristiriidassa lapseton ihminen elää. Ja se, joka ei ole vuosikausia valvonut lasten takia, tule ikinä käsittämään miksi joku ei jaksa aina olla täydellisen kiitollinen siitä, että on saanut niin paljon elämässään kuin oman lapsen.

Toisaalta ymmärtää toista, mutta toisaalta haluaa suojella itseään. Mielialat eivät tule ikinä olemaan vakiot. Se puskista tuleva itkureaktio toisen lapsiuutisen edessä on yhtä todennäköinen, kuin se täyttä totta oleva hetkessä elämisen päätös, että kaikki on meillä nyt hyvin ilman lasta. Ihan järkyttävän iso ristiriita. Jokainen päivä on uusi. Jokainen hetki on tunnemaailmaltaan uusi. En voi ikinä tietää miten ympärillä tapahtuvat asiat oman tunnehetkeni kanssa reväyttää arpeutuneet haavat jälleen täysin levälleen.

Lapsettomallakin on lupa nauttia elämästä

Olen päättänyt, että en halua katkeroitua. Olen päättänyt, että minulla on lupa surra lapsettomuuttani silloin kun surettaa. Minulla on lupa vaahdota aiheesta tällä tavalla kuin nyt, silloin kun minua vaahdotuttaa. Minulla on lupa nauttia lapsettomuudestani silloin kun minua nautituttaa.

Ei tarvitse kokea huonoa omaa tuntoa. Emme ole valinneet tätä. Yritämme ottaa puolisoni kanssa tästä kaikki irti silloin, kun voimia tälläiseen positiivisempaan ajatteluun riittää. Me saamme myös nauttia tästä. Vaikka asia on aivan liian tuore, että osaisimme nauttia vielä täysin luonnostaan.

Kiitos ja anteeksi rakas lukijani. Tämmöistä tuli tänään. Yritetään kaikissa elämän mutkissa aina käväistä piipahdus myös sen kanssakulkijan housuissa. Sanatarkasti?. Tai no ehkä ei.

TÄMÄ POSTAUS ON JULKAISTU MELKEIN TÄLLAISENAAN VANHASSA KADONNEET LAMPAAT -BLOGISSANI 28.8.2019. MUOKATTU TÄHÄN BLOGIIN SOPIVAMMAKSI 26.10.2019.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *