Miksi haluan kirjoittaa ja puhua uskosta lähtemisestä?

Oletko katkeroitunut, kun noin paljon puhut ja kirjoitat aiheesta?

Miksi haluat kirjoittaa ja puhua vähän turhankin suoraan sävyyn entisestä uskonyhteisöstäsi?

Ne ovat loistavia kysymyksiä. Ne ovat pieni, mutta tärkeä osa palautteesta, jota olen saanut blogin perustamisen jälkeen.

”Uskontojen uhrit” – vertaistuki

Olen kuullut avoimuudesta palautetta aina tästä aiheesta ihmisten kanssa kommunikoidessa. Sekä positiivista, että negatiivista.

Koska kyllä. Olen puhunut aiheesta paljon ja todella monenlaisissa hengellisissä ja tekisi mieli sanoa, että myös hengettömissä 😀 elämäntilanteissa olevien ihmisten kanssa.

Ihminenhän puhuu pääosin siitä, mikä on milloinkin hänen henkilökohtaisessa elämässään pinnalla.

Uskonto on ollut sekä elämässäni, että puheissani läsnä ihan aina. Läsnäolon muoto vain on muuttunut.

Jostain syystä olen törmännyt nykyäänkin jatkuvasti ihmisiin, jotka ovat kokeneet joko silkkaa väkivaltaa uskonsa tai uskosta luopumisen vuoksi tai sitten vain tätä pienempää epäreilua kohtelua mitä itse olen kokenut.

Kaikki leikkimielisissä ”uskontojen uhrit ry:n” (ei se virallinen) kokouksissamme tai ”kadonneet lampaat”- kokoontumisissamme eivät ole edes samasta vanhoillislestadiolaisesta yhteisöstä lähtöisin, mistä itse olen. Silti kokemuksen hipovat monessa kohtaa toisiaan. Tuo ontohko huumori on yksi keinomme puhua vaikeistakin asioista.

Arvet jäävät, mutta on tärkeää, että niitäkin rasvataan puhumalla ymmärtävässä seurassa säännöllisesti. Siinä toivossa, että arvet haalistuvat ajan saatossa. Ja kyllä siinä niin onneksi on käynytkin.

Nyt voin sen sanoa, kun aikaa on kulunut jo vuosia omasta Vapaaksi Kasvamisen ratkaisusta. Kyllä ne arvet lopulta haalistuu.

Kirjoitan, niin opin

Tässä teille tunnustus: Joka ikinen kerta kun alan kirjoittamaan, niin tiedän ehkä aihepiirin mistä suurin piirtein kirjoitan, mutta kaikki muu tulee siinä kirjoittamisen myötä.

Joka ikinen kerta se on minulle terapiaistunto. Joka ikinen kerta mietin niitä tuhansia keskusteluja, joita olen kulloisenkin aihepiirin ympärillä eri ihmisten kanssa elämäni aikana käynyt. Mitä se kaikki on minussa herättänyt silloin ja herättää nyt.

Olen ollut aina avoin siitä mikä olen. Se on tuonut lapsuudesta asti hienoja keskusteluja todella monenlaisten ihmisten kanssa.

Muutoksenkin hetkellä olen kertonut toisille heti, että nyt olen muuttunut tässä ja tässä asiassa. Kaikki ihmisethän muuttuvat elämänsä aikana enemmän tai vähemmän. Ja minusta se on hienoa.

Kehityksen mahdollistaja.

Että voi saada osakseen enemmän ymmärrystä eikä arvostelua on parempi ehkä kertoa, jos itse huomaa muuttuvansa. Aina emme sitä tietenkään itse edes huomaa.

Joka kerta löydän vasta siinä kirjoittaessani uusia näkökulmia ja joka kerta opin itse myös lisää. Miksi? Koska kirjoittaminen avaa ajattelua. Ajattelun avaaminen opettaa.

Voin kertoa vain oman kokemukseni totuutena

En voi kirjoittaa tai puhua kuin omasta kokemuksestani. En voi kertoa kuin sen minkä olen itse kuullut, nähnyt ja elänyt.

Ja minusta olisi tullut aivan varmasti katkera pikku paskiainen, jos en olisi ollut avoin aivan aina, aivan joka suuntaan. Sain ja saan puhua.

Vain sillä tavoin voivat välit ihmisiin säilyä, ihan kaikissa elämän hetkissä, että vaihdetaan ajatuksia ja tunteita. Opitaan ymmärtämään. Riittää sekin, että yritetään ymmärtää.

Usko on jostain syystä herkimpiä aiheita niin uskoville kuin ei uskoville. Tabu.

Jos minä olisin vaiennut kaikista tunteistani, en olisi saanut myöskään kuulla toisten tunteista.

En niiden, jotka haluavat uskoa sydämestään sillä tavoin, mihin itse en pystynyt. En niiden, jotka ovat lähdössä uskosta tai lähteneet jo aiemmin. En niiden, jotka joutuvat elämään sen kipeän tosiasian kanssa, että heille läheinen ihminen ei enää usko, niin kuin he itse. En niiden, jotka eivät tiedä mitä uskossa eläminen edes on tai sieltä lähteminen tarkoittaa.

Olen nähnyt mitä tapahtuu, kun vaietaan. Olen nähnyt mitä tapahtuu, kun asioista ei puhuta niiden oikeilla nimillä, vaan jokainen omassa päässä kehittelee omia totuuksiaan tilanteiden kulusta. Olen nähnyt mihin päätyy ihminen, joka ei uskalla tai osaa puhua. Olen nähnyt, kun syytön tuomitaan puhumattomuuden vuoksi. Olen nähnyt, kun joku joutuu elämässään todelliseen umpisolmuun ja pahalaatuiseen loukkuun, koska ei kykene puhumaan.

Uskon, että avoimuuteni vuoksi koin sen, miten ehkä helpoimman tien helvetin läpi voi kulkea. Sen uskosta lähtemisen helvetin.

Avoimuus ei ole kaikkien juttu

Avoimuus pelottaa. Olen kuullut siitä. Se tuo esiin asioita mitä ei ihan kaikki haluaisi edes miettiä.

Myös avoimuudella voi saada aikaan pahaa oloa ympäristölleen.

Kun lähdin uskosta, niin eräs uskoon jäänyt läheiseni halusi tietää silloin heti kaikki syyt miksi olin lähtenyt. Kerroin. Hänelle asia vaikutti ulkoisesti olevan sillä siisti. Hyväksyntä näkyi hänen olemuksestaan heti, kun asia oli perusteltu.

Yritin samaa suoruutta toisen läheiseni kohdalla, koska halusin ettei kenenkään läheisteni tarvinnut surra kauaa sieluni tilaa ja että he pääsisivät nopeasti asiasta yli. Hän ahdistui. Ahdistui suunnattomasti.

Mikä on hyvä toiselle, ei ole sama toiselle. Me ihmiset olemme niin äärimmäisen erilaisia, että koskaan ei voi kumartaa kaikille. Miksi siis kumarrella? Entä jos vain elää omaa elämäänsä pystypäin tai niin kuin itselle on luontaista, loukkaamatta muita. Keskustelee toisten ihmisten kanssa ja keskustelun kautta ymmärryksen saatuaan antaa heidänkin rauhassa olla omia itsejään.

”Uskon lahja” ei ole kaikkien juttu

Siihen minusta pohjautuu koko uskomisenkin ydin.

Se vain ei ole kaikkien juttu.

Lapsuudenuskossani puhuttiin uskomisen lahjasta.

Uskon edelleen, että niin sen täytyy olla. Minä en sitä lahjaa todella halunnut pitää, niin uskon ymmärryskin ”otettiin minulta pois”.

Niin siellä joukoissa sanottiin. Ja se tuntuu minusta oikealta juuri niin.

Saan elää ilman sen kaltaista uskoa, rauhassa, vapaudessa ja ilossa.

Jollekin toiselle se rauha, vapaus ja ilo löytyy varmasti porukan sisältä. Ja se on todella oikein silloin niin.

Katkeruutta ja kaunaa en tunne yhteisöä kohtaan

Haluan kertoa erään tärkeän asian ihan suomeksikin tähän, vaikka ehkä se on välittynyt kirjoituksistani suurimmalle osalle:

Tarkoitukseni ei ehdottomasti ole kirjoituksissani tai puheissani parjata yhteisöä, jossa olen saanut lapsuuteni kasvaa.

Vanhoillislestadiolainen uskonyhteisö oli minun lapsuuttani ajatellen maailman turvallisin. Olen siitä aivan satavarma.

Tiedän, että minun innostuvalla luonteellani olisin viimeistään teini-ikäisenä keksinyt elämässäni todella paljon sellaista, mihin minulla ei noissa uskonsaappaissa riittänyt edes mielikuvitus.

Olen sen muuallakin tuonut ilmi, että itse uskonyhteisöä vastaan minulla ei ole yhtään mitään henkilökohtaista kaunaa tai katkeruutta.

En ole katkeroitunut yhteenkään rehelliseen ja tasa-arvoiseen keskusteluun, joita olen saanut käydä uskosta lähtemiseni jälkeen.

Jotkut yksittäiset ihmiset toki saivat aikaan paljon vahinkoa tekemisillään ja sanoillaan, kun ratkaisuni ääneen sanoin. Mutta olen luullakseni kaikille antanut senkin jo etulahjana anteeksi, niinkuin siellä piireissä sanotaan.

He eivät voineet ymmärtää mitä tekivät.

Ajattelen montaa asiaa lapsuuteni uskonyhteisöstä lämmön läikähdyksin. Kun suuret sävelet suuren joukon suista kohoaa kirkon, rauhanyhdistyksen tai suviseurateltan kattoon, niin sen pitäisi kaikkien maailman ihmisten kokea. Semmoista tunnetta ei voi kokea uskoakseni monessakaan muussa paikassa kuin vanhoillislestadiolaisissa seuroissa.

Kirjoitan ja puhun syystä

On kuitenkin muutamia syitä miksi puhun ja kirjoitan aiheesta niin paljon.

Muistan omat kuusi elinvuottani ennen yhteisöstä lähtöä varmasti lopun elämääni. Se oli maanpäällinen helvetti. Se oli oma henkilökohtainen helvettini.

Kumpa joku olisi silloin sanonut, että on ihan ok ajatella noin. Olet ihan ok tyyppi, teet sitten minkä tahansa ratkaisun. Sinulla on lupa tehdä juuri se ratkaisu, joka tuntuu sinusta oikealta.

Mutta koska salasin silloiset ajatukseni täysin, niin kukaan ei voinut niin sanoa. Sain rauhassa miettiä, että mikä on minun ikioma ratkaisuni.

Sain. Rauhassa. Pyh! Se oli kammottavinta ja pelottavinta ikinä! Siinä ei ollut mitään rauhaa. Se oli pelkkää hätää, vailla mitään mihin tarttua.

Olen puhuessani ja kirjoittaessani saanut käydä niitä aivan käsittämättömän ihania keskusteluja aivan tuntemattomienkin ihmisten kanssa. Niistä olen huomannut, että aiheesta on todella tarpeellista olla avoin.

Osin siksi, ettei uskonyhteisöstä mediassa ja ihmisten puheissa leviävät aivan väärät olettamukset leviä lisää.

Osin siksi, että meitä lähteneitä ja saman henkilökohtaisen helvetin läpi käyneitä on paljon.

Hyväkään yhteisö ei voi olla täydellinen ihan kaikille maailman ihmisille, vaikka niin tietysti oli mukavan yksinkertaista uskoa.

Mutta meitä on vain niin hirmuisen monenlaisia. Se jolla on vähänkään laajempi ystäväpiiri, niin tietää, ettei missään uskonyhteisössä oikeasti ole semmoista ”ykseyttä”, että kaikki sydämen halulla elävät tismalleen samalla tavalla.

Kukaan ei ole parempi toistaan

Ja yksi asia on erityisen tärkeä mainita. Tätäkään kirjoittaessani en kuvittele olevani yhtään sen enempää oikeassa uskon tai minkään muunkaan asian suhteen, kuin kukaan muukaan. En ainakaan enempää kuin se ihana hattupäämummo, joka otti aina kaikki ujoimmatkin seuravieraat erityisellä tavalla huomioon. Hän antoi lämpöä ja suorastaan säkenöi enkelimäisen puhdasta uskonkäsitystään.

Se mummo oli enemmän oikeassa paikassa kuin mikään muu koskaan. Se oli hänen kotisiioninsa, hänen seurapenkkinsä, hänen sydämen uskonsa. Ja silloin se on täysin oikein niin. Hänelle.

Mutta sen kuvittelen ”tietäväni”, että mikään maailman uskonnoista ei vain voi sopia kaikille. Ei yksikään. Ja se kokemus tulee minulta itseltäni. Ja ehkä myös joiltakuilta toisilta, joka on minulle elämäänsä avannut.

Jokaiselle löytyy varmasti sopiva uskonto tai elämänkatsomus, mutta sama se ei voi millään olla kaikille.

Siksi minun tehtäväni on kirjoittaa omaa kokemustani. Muistan ikuisesti oman matkani kaikki vaiheet turvallisesta lapsenuskosta pois oman ajattelun vapauteen.

Tarinoita on kuitenkin yhtä monta kun on lähtijääkin.

Olen silti huomioinut, että jotkut asiat toistuvat kaikkien lähtijöiden tarinoissa.

Ei ole kuitenkaan koskaan järkevää lähteä ruotimaan virheinä ja puutteina kenenkään toisen ihmisen tai hänen vakaumuksensa eri puolia.

Kyseessähän on lopulta vain se, että miten me emme ymmärrä toista. Luonteet. Elämäntarinat. Arvot. On yhtä sun toista ihmisessä ja ympäristössä mikä vaikuttaa mihin suuntaan ihmisen ajattelu kallistuu.

Eikä yksikään ole huonompi toista.

Velvollisuus kirjoittaa

Haluaisin, että me kaikki tarinan eri puolilla avaisimme enemmän silmiämme. Haluaisimme ymmärtää, ei arvioida, saati arvostella.

Siksi koen, että minulla on sekä oikeus, että nyt jo jopa vähän velvollisuus kirjoittaa.

Siksi, että sen visusti uskonsa sisällä olevan, mutta toista arvioivan silmä näkee, ettei maailma ole niin mustavalkoinen.

Siksi, että se joka kokee olonsa epämukavaksi seurapenkissä, ei koe olevansa asian kanssa yksin. Hän ei kerta oikeasti ole maailman hirvein ja syntisin, vaikka niin kuvittelee siinä tilanteessaan.

Siksi, että se joka on salaa sydämessään jo uskaltanut tehdä päätöksen, mutta pelkää ympäristön reaktiota, saa tietää ettei se lopulta ole niin pelottavaa. Vaikka se aivan tosi syvältä pyllynreiän sisäpuolelta onkin.

Siksi, että meidän kaikkien uskonkipuilijoiden ympärillä on meille tärkeitä ihmisiä, joilla ei ole mitään hajua mitä on elää uskonyhteisössä tai että mitä oikeasti tarkoittaa, jos sieltä haluaa ulos.

Vain puhumalla voi saada ymmärrystä ja tukea. Sitä ei voi saada vaikenemalla.

Yhdessä pohtimalla opitaan

Olen yleensäkin elämässä todennut, että avoimuus ja rehellisyys ovat tuoneet paljon hyvää elämääni.

Minun tarkoitukseni on auttaa tällä pienen pienellä sektorilla ihmisiä, jotka apua pyytävät. Kuuntelijana. Ymmärtäjänä. Vertaistukena. Siinä kaikki. Sen suurempaan minulla ei ole ammattitaitoa eikä osaamista.

Minun kokemusta ei kukaan voi kyseenalaistaa, siksi kirjoittelen vain omista kokemuksistani tai niistä toisten ihmisten tarinoista mihin olen saanut luvan.

Vertaistukea on nyt huomattu tarvittavan kipeästi.

Jos joku lukijani haluaa joskus avata omaa tarinaansa, niin otan mielelläni vieraskynäilijöitä tänne mukaan. Sekä uskon sisältä, että ulkoa. Myös haastattelupohjaisia voimme kirjoitella yhdessä. Anonyymistikin.

Maailma on aina parempi paikka, kun ihmiset haluavat elää sovussa ja ymmärtää toisiaan positiivisuuden kautta. Siksi sanon suoraan nyt senkin, että viimeaikaiset kohtaamiset teidän kanssanne ovat kaikessa ihanuudessaan ja elämänkohtaloiden kamaluudessaankin olleet minulle se voimavara millä olen jaksanut tiettyjen omaa elämää pyyhkivien ikävien asioiden yli. Kiitos, kun olette siellä! Ihan kaikki! <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *