Läskien lotinaa. Sananen itsetunnosta.

”Mitä sinulle kuuluu?”

”Minulle kuuluu hyvää, maha vain kasvaa.” vastaa 70-vuotias ystäväni ja taputtaa vatsaansa muka huumorilla, vaikka kasvojen ilme kertoo ihan muuta. Ensimmäinen ajatukseni on, että anteeksi mitä ihmettä? Minua ei ihan palaakaan kiinnosta sinun äärirajojesi laajeneminen tai supistuminen vaan ihan oikeasti se, että mitä sinulle kuuluu? Ihan vain niinkin yksinkertaiseen kysymykseen vastaus, että onko sinun hyvä olla vai paha olla?

Keskustelu soljuu onneksi normaaliin tapaamme syvällisiin asioihin jo ensimmäisen minuutin aikana. Ja tapaamisesta jää suunnattoman ihana olo.

Koska tämä loppuu?

Jään silti miettimään asiaa. Kyllä. Minä olin itse lihonut meidän viime näkemästämme reilusti. Oliko se hänen tapansa kertoa se, että hän havaitsi hälyttävän tilanteeni? Ehkä hän ei halunnut sanoa ihan niin kuin toinen minulle läheinen iäkäs henkilö, joka kerran jos toisenkin sanoi eläessään, että ”ooppas sä lihoonu”. Häneltä se oli söpöä, mutta ihan keneltä tahansa muulta ihmiseltä ei olisi ollut.

Vai onko jopa mahdollista, että 70-vuotiaalla naisella on ihan samat itsetunto-ongelmat kehonsa kanssa kuin minulla 36-vuotiaalla tai kuin 15-vuotiaalla? Minun itsetunto-ongelmani syvin olemus, eli laajojen äärirajojeni sietäminen, ei nimittäin ole muuttunut uskoakseni noin 13 ikävuoden jälkeen. Jo ainakin siltä ajalta muistan aikuisia, jotka mainitsivat pyöreydestäni ja siitä miten asialle olisi tehtävä jotain. Siksi tiedän kasvaneeni jo silloin siitä kohtaa vinoon.

Hämmennyn. Eikö tämä siis koskaan lopu?

Joudunko vielä vanhanakin nimenomaan sosiaalisen paineen vuoksi ajattelemaan miltä näytän? Liittyykö sosiaalisen paineen kautta tullut itseni arviointi millään tavoin oikeaan itsetuntooni?

Zen – vaihe kehon kanssa

Itse elän juuri nyt pienesti helpompaa vaihetta, että en jaksa kokoajan murehtia miltä näytän ja sen totta totisesti myös ulospäin huomaa. Kyllähän sitä joinakin hetkinä tottakai miettii vähän, jos pitää pukea muutakin kuin työvaatteet tai kotikalsarit jalkaan. Mutta muuten en jaksa uhrata sille ajatustakaan ja koen, että voin henkisesti nyt paremmin. Paljon paremmin kuin niinä aikoina, kun asiaa mietin erityisesti ja yritän tehdä painon eteen kaikkeni. Tiedän, että tämä zen-vaihe kehon kanssa ei ole ikuinen. Mutta niin kauan kuin saan olla rauhassa piinaavilta ajatuksilta, niin annan mielelläni asian olla.

”Sinä olet niin rohkea.”

”Sinä olet niin itsevarma.”

Sellaisia lauseita olen elämässäni kuullut paljon. Mutta ei. Minä en ole AINA rohkea. Minä en ole AINA itsevarma. Usein kätken oman huonouteni paljoon puhumiseen ja isoon nauruun.

Kuka vastaa sinun itsetuntosi tilasta?

Mainokset? Onko nykymaailmassa mainonnalla vielä jokin merkitys siinä, että miltä ihmiset haluavat näyttää? Minuun ne eivät osu, mutta ehkäpä joillekin muille niissä saattaa olla jotain sanomaa.

Somessa näkyvät sikspäkit ja salikuvat? Itse lopetin seuraamasta kaikkia julkkiksia, joilla on jokin fitness-agenda somessa. Helpotti kovasti itseni kanssa olemista. Varsinkin videomuotoiset paatokselliset ja ylienergiset julistukset ja hikikarpaloista nauttivat naamat saivat minut voimaan todella pahoin. Sitä vastoin ystävieni fitness-tyyppiset harrasteet ja haasteet eivät jostain syystä ahdista minua yhtään. Olen mielissään heidän puolestaan, että heillä on tärkeä harrastus ja ihailen, kun he näyttävät hyvältä. Mutta ajattelen, että niin kauan kun he eivät minulle ”uskontoaan” tuputa, niin heidän harrastuksensa ei minua haittaa.

Ystävät? Ne, jotka puhuvat itsestään jatkuvasti rumasti tai yleensäkin puhuvat enimmäkseen painonpudotuksesta ja haaveilevat siihen johtavista motivaattoreista, kyllästyttävät. Small talk, joka jatkuvasti liittyy puhujan ulkoisiin muotoihin, jota korostetaan vielä oman vatsan taputtelulla. Tekee mieli sanoa niinkuin minun rakas aviomieheni minulle noina huonoina hetkinäni, että ”älä hauku minun rakastamaani ihmistä”.

Työkaverit? Jokasyksyinen kesäkilojen karsimisshow ja joka keväinen joulukinkunsulattamisshow. Syödään salaattia korkeintaan kaksi viikkoa ja samalla mutustetaan suklaakeksejäkin. Minusta aivan oikein. Eikö ihmisen pidä vastata kehon tarpeisiin? Jos se tarvitsee salaatin päälle suklaakeksin, niin mitäs hemmettiä sitten! Ei siitä ainakaan kenenkään muun tarvitse kantaa huolta. Kyllä. Minä olen todella hyvinvointivalmentaja-ainesta, mikä tulee ravitsemukseen. Eikö totta?

Pelikuvasi? Näyttääkö se oikein? Näyttääkö se saman sinulle mitä muut näkevät? Onko sillä väliä mitä muut näkevät? Entä jos kuuntelisit ja uskoisit heitä silloin, kun he sanovat, että sinä riität? Mutta entä jos pieraisisit iloisesti vasten heidän naamanahkaansa, jos moittivat? Onko sillä väliä mitä itse näet? Lyhyesti: On. Silittele niitä kohtia henkisesti ja fyysisesti mistä pidät ja jätä vähemmälle huomiolle kuprukohdat, joista et välitä. Tulee mieleen rakkaan sisareni lause ”sinussa on noin paljon enemmän rakastettavaa, niin älä ikinä muutu”.

Eikö rauha itsensä kanssa riitä?

Haluaisin, että ihmiset alkaisivat todella ymmärtämään, että elämällä on jotain paljon syvempääkin annettavaa kuin se miltä me näytämme. Ravitsemus ja liikunta ovat tärkeitä peruspilareita, että henkisesti voimme hyvin. Lähtökohtana ulkonäön vuoksi itsestään huolen pitäminen ei ole ominta minua. Jollekin toiselle se voi olla hyvinkin tärkeää ja silloin sekin on oikein hänen kohdallaan toimia niin. Mutta. Jälleen. Jokainen meistä on erilainen.

Vielä yksi kysymys: Onko itsetunnon ainoa osanen se, miten koet sen, miltä näytät ulospäin? Osaatko kulkea tykit pystyssä ja ryhti pitkänä myös sillon, kun koet olevasi lähes normaalissa painoindeksissä henkisesti eli oman mielesi kanssa?

Nyt tämä 150 senttiä pyöreää pohojalaasta mahtavuutta sulkee tällä erää sanaisen arkkunsa ja silmänsä ja lepää. Kiitos, kun silmäsi kestävät sen mitä näet, jos kohtaamme! Kiitos, kun et havainnoi … ainakaan ääneen. Kiitos, kun annat minullekin kehorauhan. Se on ihmisen ainoa asia mistä hän voi itse päättää, että mitä tekee tai on tekemättä omalle keholleen. Se asia ei kuulu kenellekään toiselle ihmiselle. Kunnioitetaan toisiamme sellaisena kuin olemme. Erilaisina.

TÄMÄ KIRJOITUS ON JULKAISTU ALKUPERÄISVERSIONA VANHASSA ”KADONNUT LAMMAS”-BLOGISSANI. HALUSIN JULKAISTA SEN MELKEIN SELLAISENAAN MYÖS TÄSSÄ BLOGISSA.

2 Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *