Lapsettomuus: Terveisiä tunnemyrskyjen vankilasta

”Täytyy kyllä sanoa, että nyt ei vielä olisi jaksanut uutta vauvaa”, sanoo ystävä, kun on saamassa kuudetta lastaan. ”Me tehdään seuraavaksi poika, sitten kun vanhin on kaksivuotias”, ilmoittaa toinen. ”Aion kyllä ehdottomasti tehdä kaikki lapset alle kaksvitosena”, on kolmas päättänyt.

Pimeässä

Joku on vauva mahassaan niin kuin aina ennenkin, syö ja juo ilman suurempaa selontekoa sekä tekee työnsä omaan tahtiinsa eikä kummemmin pidä asiasta meteliä. Toinen puhuu vain ja ainoastaan raskaudestaan, vaivoista ja peloista. Ymmärrän, että raskauksia todella on erilaisia ja siksi ne eletään myös todella erilailla. Siksi ymmärrän ja siedän kaikenlaiset äidit ja äitiydestä pontevilla päätöksillään haaveilevat naiset. En aina helposti, mutta siedän.

Kaikkien näiden erilaisten äitien ja äidiksi tulevien keskellä kulkee kuitenkin nainen, joka on niin musta ja rikki sisältä, ettei saata yhtään olla itsensä kanssa. Silti hän kulkee uhmakas, reipas, pärjäävä ilme kasvoillaan ja kertoo huolettomasti huitaisten kysyjille, että ”niin, joo, ei olla enää yrittämässä lasta”, ”ei minua enää haittaa”, ”en olisi edes halunnut”. Ja pahimmat lauseet itseäänkin kohtaan tuli silloin, kun tilanne oli niin sanotusti pahimmillaan päällä, kun hän oli hoidoissa miehensä kanssa: ”En edes halua lasta. Mutta haluan tehdä tämän, koska mieheni haluaa.”

Hänen puheensa on paksua valetta. Suojakuorta. Selviytymiskeino. Väkinäinen pyrkiminen takaisin kohti huoletonta ja vapaata elämää. Hän ei pysty puhumaan siitä. Hänen kuitenkin täytyy puhua. Ettei hän vain kerta kaikkiaan räjähdä omaan mahdottomuuteensa. Se puhe vain ei tule yhtään hillitysti eikä hallitusti. Sen suun tuotos on täyttä tumman puhuvaa sittasontaa. Jos tiedätte mitä tarkoitan. Liimakakkaa. Ei irtoa päästäjästään vaan liimaantuu, joka paikkaan eikä päästä irti.

Keneen ei muka sattuisi, että ei fyysisesti toimi niin kuin naisen kuuluu toimia? Keneen ei sattuisi, että ei pysty toteuttamaan kumppaninsa unelmaa ja asiaa, josta itse ei koskaan ollut edes tajunnut unelmoida, koska oli pitänyt sitä niin itsestään selvänä? Keneen ei sattuisi, että pää ei kestänyt lapsettomuushoitoja, joihin lähdettiin varmoina onnistumisesta sen kummempia pohtimatta, itsestäänselvyytenä? Keneen ei sattuisi, kun on kerta kaikkiaan vain niin paljon huonompi kuin muut? Keneen ei sattuisi ihmisten odotukset ja painostukset? Keneen ei sattuisi, että jokaisen innostumisen jälkeen tulee aina jättisuru?

Jos on pohjimmiltaan peruspositiivinen ihminen, niin toivo, se on liian iso sana tällaisilla hetkillä. Se vie ihmistä eteenpäin normaalissa elämässä oikeinkin hyvin ja positiivisella otteella. Mutta se on joskus myös ihan helvetillisen liiallista mahdollisuuksiin nähden. Silloin tulee helposti hulluksi itsensä kanssa.

Niin kävi minulle.

Pimeästä valoon päin

Onneksi se hulluus hiipui viikko kerrallaan, sen jälkeen kun hormonien käyttö loppui. Pelkäsin tosissani nimittäin, että jään sellaiseksi. Sekopääksi. Henkilöksi, joka oli pelkkä negatiivisuusmöykky sekä sisältä, että valikoidusti myös ulospäin. Työn pystyin hoitamaan kohtuudella, vaikka hetki vessassa, vesi silmissä, oli myös tuttua. Mutta muuten minusta ei ollut jakaa palaakaan kenellekään todellisessa elämässä. Oma perhe sai kokea pahimman, ja ehkä välillä tietysti melko olemattomina siivuina sitä melko kohtuullistakin käytöstä, mutta paljon paljon enemmän hormonihulluutta.

Olen ihminen, jonka on periaatteessa helppo puhua, ja jolle on ilmeisesti helppo puhua. Mutta kun tulee omaan elämään jotain todella todella vaikeaa ja mustaa, niin sinnittelen, niin kauan, niin valtavan reippaana, etten itsekään huomaa milloin lipsahdan valheissani, oman jaksamiseni suhteen, niin pitkälle, ettei ole enää paluuta rehellisyyteen. Rehellisyyteen itselle ja muille.

Onneksi sain palata melkolailla omaksi itsekseni. Se on minulle suunnattoman tärkeä tunne nyt. Siihen meni reilu puoli vuotta, että tunsin olevani lähes kuivilla hormoneista ja pää poistui sumusta. Sen jälkeen alkoi itsensä eheyttäminen, jota on jatkunut jo puolisentoista vuotta. Matkalla ollaan vielä todella pahasti. Mutta kai tämä on osa sitä, kun myöntää tässä teille ”ääneen”, että suru ei oikeasti katoa koskaan. Kyllä se lientyy varmasti pikkuhiljaa. Mutta olen huomannut, että koskaan en tiedä mikä koskettaa taas liian syvältä ja haavat revähtää täysin levälleen.

Vertaistuen armollisuus

Sinulle lukijani, voin salaa kertoa, että jos tapaat minut, niin olisitko hyvä ja et puhuisi aiheesta kanssani livenä. Vieläkään et nimittäin kuule täyttä totuutta. Kuulet vain huolettoman kuuloisen selityksen tämän hetken tilanteesta tai sen ronskin ja karskin version siitä miten kaikki ”haarojenlevistyskeikat” sujui. Suojakuoriversion. Minä kyllä pärjään – version. Vieläkin ovat nimittäin haavaompeleet liian heiveröiset.

Tulen varmasti kirjoittamaan aiheesta vielä joskus, koska yksi viidestä kokee tahatonta lapsettomuutta, niin aihe on monia meitä jollain tapaa koskettava. Tänään tuntui tärkeältä tunnustaa tämän verran teille. Olen edelleen valmis keskustelemaan niitä ihania pitkiä keskusteluja aiheesta samaa kokevien kanssa, niin kuin tähänkin asti. On helpompaa keskustella vertaistukityyliin samankaltaisten joukossa, kuin henkilöiden kanssa, jotka onnistuvat lapsitavotteissaan.

Kiitos sinulle lukijani, että elät täällä mukanani! Lämpimästi onnea elämäsi unelmien toteutumiseen!

TÄMÄ POSTAUS ON JULKAISTU 4.7.2019 BLOGGERISSA KADONNUT LAMMAS-BLOGISSANI, JOTA EI ENÄÄ OLE. MUOKATTU TÄHÄN BLOGIIN JULKAISTAVAKSI 6.10.2019.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *