Kuolemanpelko ja helvetintuli

”Etkö sinä yhtään pelkää kuolemaa?”

”Ajatteletko koskaan mihin päädyt kuoleman jälkeen?”

Näin minua on ”puhuteltu” useita kertoja sen jälkeen, kun lähdin lapsuuden uskonyhteisöstäni.

Ikävä aina tuottaa pettymys. Kuolema ei pelota minua. Helvetti ei pelota minua.

Miksi kuolema ei pelota minua?

Kuolema ei pelota minua, koska jos se tapahtuu kohdallani ennemmin kuin myöhemmin, niin sen kuuluu silloin mennä niin. Kaikki me kuolemme joskus.

Enemmän minua häiritsee ajatus, että joutuisin elämään tässä epäoikeudenmukaisessa maailmassa satavuotiaaksi. Mutta yritän sietää senkin kohtalon, jos sen kuuluu mennä niin.

Ihan kaikkein eniten ahdistaa ajatus, että pitäisi haudata vielä omia rakkaita montakin, ennen kuin olisi lopulta minun vuoroni.

Sehän on yksiselitteinen totuus, ettei kukaan ihminen ole tänne maailmaan jäänyt. Luojalle siitä kiitos. Tai kuka ikinä siitä onkaan vastuussa. Kiitos siis kaikille Kohtaloille ja kiitos Elämälle, että saamme kaikki vuorollamme kuolla.

Ja tuo edellä mainittu ei siis tarkoita, että haluaisin erityisesti kuolla lähiaikoina.

Mutta en vain halua elää tätä ihanaa elämääni kuoleman jälkeistä elämää varten, niinkuin uskossa ajattelin. Haluan elää nyt, nautiskellen ja vapaana, tätä hetkeä.

Enkä pidä ajatuksesta, että kaikille ”lakisääteinen” asia, kuolema, olisi jotenkin kamalan negatiivinen.

Kuolemahan on faktuaalisesti kamala vain niille, jotka jäävät elämään.

Olen työni kautta nähnyt niin monta kertaa sen, kun jopa koko elämän kestänyt kipu ja kärsimys loppuu vasta kuolemaan.

Kuolema on silloin myös lohdullista. Se on lohdullista nimenomaan sen lähtijän kannalta. Mutta lohduttaa se hieman omaisia ja meitä hoitajiakin.

Silti. Ei ole vielä yhtään asiakasta minun työurani aikana kuollut, jonka perään en olisi itkenyt ikävääni.

Lienee liiallista realismia jonkun mielestä suhtautua kuolemaan näin. Silti minusta kuolema on vain kuolema. Kaikilla elävillä olennoilla vuorollaan edessä.

Miksi helvetti ei pelota minua?

Helvetti ei pelota minua, koska jos on ensinkään olemassa joku helvetti, niin ajattelen naurettavan itsevarmasti, että en ole se, joka sinne ihan kaikkein ensimmäisenä lentää… tai putoaa… tai hukkuu… Miten se ikinä sitten aikanaan tapahtuukaan se helvettiin siirtyminen.

En kuvittele tietenkään myöskään liikoja, että jotenkin etunenässä tässä sinne valkeuden puolelle marssittaisiin. Jos sellainen on olemassa.

Sen verran asiallisesti olen yrittänyt kuitenkin elämääni elää ja toisista ihmisistä huolta pitää, että en kuvittele olevani se maailman ilkein ihminen.

Vastaavasti sen verran heikosti jotkut tuntemistani henkilöistä ovat suorittaneet toisten ihmisten hyvin pitelyä, että tiedän maailmassa olevan todella paljon ilkeämpiäkin ihmisiä kuin minä.

Ne hengellisen, henkisen ja fyysisenkin väkivallan tekijät, jotka ovat minulle ja monille muille ihmisille pahaa tehneet, eivät ole todellakaan olleet kaikki uskonnollisuuden ja hurskauden ulkopuolella.

Siksi ajattelen, että ei se ole todellakaan sanottua, että ne kaikki ihmiset, jotka kuvittelevat kuolemassa saavuttavansa jonkinlaisen pelastuksen, sen todella oikeasti saavat.

Tai jos niin on, niin aika helvetin epäreilun systeemin on se heidän Jumalansa luonut.

Rakkauden, hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden Jumalastakin olen kuitenkin joskus kuullut puhuttavan.

Minä en pysty näistä uskomaan muuhun kuin ihmisten välisen oikeudenmukaisuuden tärkeyteen ja epäoikeudenmukaisuuden helvetillisyyteen.

Uskossako ei tunne kuoleman pelkoa?

Olen miettinyt todella paljon sitä, että miksi uskovaiset kuvittelevat puhuttelevansa ainoalla oikealla tavalla, kun kysyvät, että eikö kuolema pelota?

Onko se lopulta niin, että juuri heitä se kuolema pelottaakin?

Silloin, kun oli minunkin turvani vielä Jumalassa, niin muistan vahvasti kokeneeni, että silloin ei tarvinnut varsinkaan pelätä mitään.

Juuri tuollainen yksinkertainen ja selkeä lapsenusko oli minun uskoni siihen asti, kunnes se loppui.

Mutta, kun usko oikeasti loppui, niin ei minulle siltikään jäänyt minkäänlaista pelkoa. Ei kuolemaa, ei helvettiä eikä oikein mitään muutakaan kohtaan.

Vaikea on pelätä helvettiä, kun ei usko enää yhtään niihin asioihin mitä uskovaisen housuissa olin ajatellut helvetin tarkoittavan.

Voihan se olla tietenkin myös niinkin, että uskon sisällä olijat ajattelevat vain automaattisesti, että myös uskosta pois lähtijät ajattelevat helvetistä kuten he. Että jotenkin ajattelisimme todella olevamme menossa helvettiin.

Jos joku uskosta lähtijä ajattelee olevansa matkalla helvettiin, niin luulen, että silloin on uskoa jonkun verran jäljellä.

Joskus puhuttiin ihmisistä, jotka olivat ”heränneellä tunnolla”. Sillä tavalla sanottiin ihmisistä, jotka vasta etsivät oikeaa Jumalan valtakuntaa. Joku heistä saattoi toki pelätä kuolemaa ja etsiä pelkoonsa rauhaa. Silloin se helvetillä puhuttelu voikin osua lujasti.

Siitä tulee mieleeni väkisin kysymys, että mikä on uskonnollisesti eettistä toimintaa. Se on minusta aika raakaa, jos kolistellaan helvetin ovia vinkiksi herkässä tilassa olevaa puhuteltaessa.

Joku on ehkä lähdössä uskosta, mutta kokee ettei ole vielä sydämestään rajaa kokonaan ylittänyt. Uskoa on ehkä sen kuuluisan sinapin siemenen verran olemassa. Ajattelisin, että silloin hän kyllä varmasti löytäisi takaisin lempeämmälläkin jutustelulla.

Rakkauden ja oikeudenmukaisuuden Jumala

Olen nähnyt miten monenlaista kipua ja tuskaa joutuu moni ihminen kokemaan jo maan päällä. Helvetti on kuulemma sellainen paikka missä kipu ja tuska on vielä pahempaa kuin maan päällä.

Aika jännä juttu.

Rakkauden ja oikeudenmukaisuuden Jumala laittaa ihmiset kärsimään sekä maan päällä, että ajan rajan toisella puolella. Miksi ihmeessä?

No, eihän se ole oikeasti minun asiani pohtia, että mihin muiden ihmisten usko riittää. Mutta minun uskoni ei riittänyt tuohon.

Tiedän, että se johtuu siitä, että minulla on siitä maanpäällisestä helvetistä monenlaisia siivuja nähtynä läheisteni, työni ja painettujen tositarinoiden vuoksi.

Usein mietinkin, että miksi olen jaksanut niinkin kauan uskoa muka hyväntahtoiseen Jumalaan, joka sallii sen kaiken.

Tietämättömyys voi luoda joskus semmoista helppoa ja yksikertaista turvaa. Sen puolesta ymmärrän, että ihmiset hakeutuvat tilanteisiin, joissa heidän ei tarvitse miettiä liikaa, vaan saavat vain uskoa. Niin minäkin tein reilu parikymmentä vuotta elämästäni.

On täysin mahdollista, että he ovatkin oikeassa ja nykyinen minäni pahasti väärässä.

Joudun kuitenkin ottamaan sen riskin. Koska minun uskoni ei vain riitä.

Toisinaan toki haluan ajatella, että tätä kaikkea ohjataan myös jollain korkeammilla voimilla. Mutta se ei ole välttämättä Jumala. Ei ainakaan semmoinen Jumala, joka laittaa ihmisiä helposti helvetin pikajunaan.

Olen kirjoittanut blogikirjoituksen siitä, että ”Kukaan ei ole tahallaan paha”.

Linkki blogiin: https://vapaaksikasvanut.fi/kukaan-ei-ole-tahallaan-paha/

Minun ajatukseni tästä elämästä on tuo, mitä tuossa postauksessa olen avannut. Kukaan ihminen ei mielestäni ole lähtökohtaisesti paha.

Siihen maailman kuvaani mahtuu huonosti sellainen oletus, että hyvää tahtova Jumala olisikin määräilemässä kepein perustein oikeasti hyvään pyrkiviäkin ihmisiä helvettiin.

Riittääkö, että vain uskoo?

Mietitäänpä sitä ihmistä, joka ei ole pahemmin tai ehkä lainkaan edes kuullut mistään kristittyjen Jumalasta mitään.

Jos helvetin välttämiseen tarvittaisiin se, että ihminen vain uskoo, niin miten ihmeessä Jumala ei ole järjestänyt kaikkia maailman ihmisiä sen oikean saarnan alle ja antanut uskomisen mahdollisuutta?

Se sama Jumala, joka ne kaikki ihmiset ehkä loi.

Se kiltti ja toisesta ihmisestä aina huolen pitävä, mutta väärään valtioon syntynyt henkilö olisi päätymässä näin ollen ilman pelastusmahdollisuutta viimeisellä tuomiolla tuskan paikkaan.

Elokuvamaisen karmivaa mielestäni.

Entä ne ihmiset, jotka ihan oikeasti ovat koko ajan hirvittävän ilkeitä toisille ihmisille ja silti kulkevat varmaryhtisinä ”Jumalan joukon keskellä” matkalla parempaan paikkaan.

Aika reilu Jumala, jos pitää tätä ryhtijengiä parempana aivan automaattisesti, vai mitä?

Rauhaa kahden maailman välille

Tästä tekstistä ei varmasti ole teille uskovaisille lukijoille paljonkaan otettavaksi edes mietintään, eikä varsinkaan sielun ravintoa. Mutta tämä on minun kokemukseni ja minun ajatukseni kuolemasta ja helvetistä ja vähän elämästäkin.

Rohkenin kirjoittaa tämän myös siksi, että jos yksikin kysymys toisen ihmisen kuoleman pelosta jäisi jonkun huulien taakse, niin se olisi askeleen lähemmäs tasa-arvoista ja rauhaa rakentavaa elämää uskovaisten ja ei niin uskovaisten kesken.

Kukaan ei halua ottaa uskoa pois uskovaiselta. Eikä satavarmasti siihen edes pystyisi. Mielestäni siitä syystä ei kenenkään tarvitse yrittää viedä myöskään sitä turvaa ja rauhaa mitä ei niin uskovainen kokee katsellessaan maailmaa omasta vinkkelistään.

Uskoakseni, jos Jumala ja Taivas ovat olemassa, niin ei myöskään Jumala haluaisi laittaa ihmisiä arvojärjestykseen.

Siksi esitin tässä näitä ajatuksia hieman särmäisesti, että asiat mustavalkoisesti omaksi hyväkseen näkevä ihminen ihan vähän uskaltaisi vilkaista myös muita värivaihtoehtoja.

Siksi, että kaikkien maapallon Jumalien tahto ihmisten välisestä tasa-arvosta toteutuisi.

Olen kuunnellut tätä kirjoittaessani Spotify:sta Siionin Lauluja. Siellä on ne vanhat sanat.

Osaan ne kaikki näköjään edelleen ulkoa. Uusia Siionin Laulujen sanoja en ehtinyt koskaan opetella ennen uskosta lähtemistä. Osa on kyllä kuulostanut ihan kivoiltakin, kun olen joitakin paloja niistä kuullut esimerkiksi Suviseuroissa käydessäni.

”Suurimmat täällä syntiset saa kaksinkertaisesti, tääl ensimmäisiks viimeiset, tulevat totisesti.” (Siionin Laulu: Mä laulelen nyt verestä)

”Näin vii­mei­set tu­le­vat en­sim­mäi­sik­si ja en­sim­mäi­set vii­mei­sik­si” (Matt. 20:16)

Mitä ne ikinä tarkoittaakin… ehkä ihmisen tekemän arvojärjestyksen mitättömyyttä?

4 Comments

  1. Jeps...

    Tulipas ahdistava olo tästä blogikirjoituksesta. Ensin kärsit koko elämäsi ja sitten kuolet… Missä on toivo? Hävittämällä tuomion hävität myös toivonkin. Missä on rakkaus? Rakkaus, joka ei hae sorretoille oikeutta, vaan päästää sortajat pälkähästä, ei välitä kenestäkään.

    1. Kiitos kriittisestä palautteestasi Kim😊 Palautteestasi ei täysin selviä, että mistä näkökulmasta luit kirjoitusta. Mutta ajattelin yleisesti kommentoida sitä, että ei kaikkien elämä ole kokoaikaista kärsimystä onneksi. Eikä kuolema ole kaikille onneksi pelottava kaiken päättävä asia. Ja jos ymmärsin oikein, niin mielestäsi tuomarointi olisi tarpeen? Lähtökohtaisesti itse ajattelen, että yksilöiden tuomitseminen ei ole rakkaudellinen teko? Minä näen toivoa ja rakkautta siinä, että nykymaailma on kasvamassa vähemmän tuomitsevaan suuntaan❤.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *