Kun televisio oli syntiä

Olin ekaluokkalainen (vuonna 1991), kun näin ensimmäistä kertaa liikkuvaa kuvaa television välityksellä. Se oli vuoden 1986 Labyrintti – elokuva, joissa pääosissa ovat Jennifer Connelly ja David Bowie.

Kuvan lähde: https://consequenceofsound.net/2018/10/fede-alvarez-labyrinth-sequel-update/

Opettajamme ei tiennyt, että olin uskovainen. Emme olleet erään toisen uskovaisen luokkatoverini kanssa koskaan katsoneet televisiota. Vanhempamme soittivat sen päivän iltana toisilleen ja laittoivat opettajallemme informaatiokirjeet reppuihimme, että me emme uskomme vuoksi katsele televisiota. Sen jälkeen menimme aina kirjastoon siksi aikaa, kun toisilla oli vuorossa jotain televisioon liittyvää opiskelua.

Muistatko sinä, rakas lukijani, mikä on ollut elämäsi ensimmäinen elokuva tai näkemäsi asia televisiosta? Ehkä et. Ehkä televisio sisältöineen on kuulunut koko elämäsi kaikkiin vaiheisiin, ihan pienestä asti? Se onkin se tavallisin tie liikkuvan kuvan ääreen.

Se elokuva oli minulle jännittävä kokemus, josta jäi vahva muistijälki ihan aikuisuuteen asti. Vähän aikaa sitten kysyin tuolta ensimmäisen luokan opettajaltani, kun sain häneen uuden yhteyden, että mikä se elokuva oli mikä me silloin nähtiin. Muistin siitä hyvin tarkkoja pätkiä, mutten ollut löytänyt sitä mistään. Elokuvan löytyminen lopulta, vaikkakin englanninkielisenä, melkein 30 vuoden jälkeen, tuntui jotenkin liikuttavalta.

Elämää neitsytelokuvan jälkeen

Toisen kerran liikkuvaa kuvaa näin, kun olin kolmannella luokalla ja menin vuotta vanhemman koulutoverini synttäreille hänen kotiinsa. Siellä katsottiin kotieläinten ihastelun lisäksi myös televisiota. Tai minä katsoin myös nolona varpaitani. Muistan sen matkan kotiin, kun askel oli raskas ja omatunto painoi. Kerroin heti kotiin päästyäni osallistuneeni syntihommiin katsomalla televisiota. Sain kuulla niitä lohduttavia synninpäästön sanoja, mitä tarvitsin.

Yläasteella näin pienen pätkän Tuntematonta Sotilasta itsenäisyyspäivän aikoihin. Kun räiskintä alkoi, niin pyysin opettajalta, että saisin mennä pois. Meitä lähti muutama muukin uskovaisen kodin lapsi kirjastoon siksi aikaa.

Muistan peruskoulun ajalta myös jonkun hammashoitajan näyttämän opetusvideon hammaspeikoista todella tarkasti. Luokkaa en muista, mutta ala-astetta se oli. Yläasteella kouluterveydenhoitajan näyttämän sukupuolikasvatusvideon aikana olisin halunnut myös kovasti pois tilanteesta, mutta se olisi ollut ihan liian noloa.

Televisio tuntui kaiken kaikkiaan silloin todella ahdistavalta kapistukselta. Liikkuvan kuvan näkeminen kaupan sisällä olevasta pienen pienestä mainostelevisiosta tuntui niin pahalta, että käänsin silmät nopeasti poispäin. Minun tunnollinen omatuntoni kertoi nopeasti, jos tein jotain väärää ja toimin sen mukaan.

Kristillinen opisto oli lapsuuteni uskonyhteisön taustoittama koulu. Siellä katsoimme kuitenkin jo joitakin tarkkaan valittuja opetusvideoita opettajien johdolla. Iltaisin oli jännittävää käydä pyytämässä henkilökunnalta lupaa katsoa VHS-kasetilta auditoriossa Vivaldin vuodenaikoihin perustuvaa hienoa luontokuvien ja musiikin yhteen sovitettua taideteosta. Auditoriossa oli todella hyvä äänentoisto ja se oli lumoavan kaunista mitä näimme ja kuulimme.

Tietokoneiden vallankumous ja epäilykset alkoivat. Vapaus toi vastuuta.

Lähihoitajakoulussa varmasti katsottiin joitakin opetusvideoita, mutta niistä minulla ei ole enää niin vahvaa muistikuvaa, koska tietokoneiden yleistyminen omassa elämänpiirissäkin sai liikkuvan kuvan näkemisen normalisoitumaan juuri noihin aikoihin.

Sitten ostin oman ensimmäisen tietokoneeni. Putkimallinen näyttö ja hillittömän suuri kaikin puolin kooltaan. Kaverilta käytettynä. Sen avulla pystyin tallentamaan kirjoitelmiani disketille. Siitäkään tallennusmuodosta nykynuoret eivät ole ehkä edes kuulleet. Hauska ajatus.

Siitä alkoi täysin oma tutkimusmatka liikkuvan kuvan maailmoihin, joissa ei ollut enää opetusvideoajatusta eikä kukaan ollut valvomassa, että mitä katsoin. Aluksi tietenkin tutkimusmatkailin tietokoneeni uumenissa salaa, koska se kaikki tuntui omassa tunnossani vieraalta, vaikka se ei olisi ollut kuin uutispätkä jonkun lehden sivuilta.

Kun aikaa kului, niin aloin keskusteluissa uskovaisten kavereidenkin kanssa huomaamaan, että myös he olivat nähneet joitakin pätkiä mitä itsekin olin nähnyt. Omatuntoni alkoi venymään, niin kuin sanotaan. En enää kokenut niin kovaa syyllisyyttä siitä, mitä itse tein eli näin.

Television synnillisyys alkoi kyseenalaistumaan minun ajatusmaailmassani. Miksi joku oli joskus päättänyt, että televisio on syntiä? Raamatusta siihen ei ainakaan löytynyt vastausta. Miten uskovaiset aikoivat tämän tietokoneiden vallankumouksen aikana säilyttää omantuntonsa puhtaana? Miten he pystyisivät olemaan erossa liikkuvasta kuvasta pitkässä juoksussa? Ja oliko se edes se kohta mikä oli ollut alunperin syntiä? Olinko ymmärtänyt jotain väärin? Ehkä tähänkin liittyi jotenkin se lihallisten himojen ja halujen ruokkimisen välttäminen? Eiväthän uutiset silloin ole edes syntiä?

Ymmärsin lopulta miksi ruutu oli saarnattu synniksi.

Valmistuin ja menin töihin. Työpaikallani oli kulttuuri, että hommat tehtiin iltavuorossa siihen malliin, että kaikki ehtivät istumaan ”valvontatehtäviin” klo 19:30 alkaen. Kaikki istuivat television ääreen katsomaan Salatut elämät-sarjaa. Aluksi keksin töitä itselleni myös siksi aikaa. Olinhan kertonut, että olen vanhoillislestadiolainen, niin eihän minun sopinut silloin olla kiinnostunut tuosta laitteesta.

”Hei likka, nyt hellität hetkeksi ja tuut rauhassa istumaan tänne mun viäree.” En jostain syystä enää voinut kieltäytyä, kun iäkäs, minun arvostamani työkaveri käskytti. Istuin. Omatunto soimasi lähes huutaen ja minuun ihan sattui.

Kello oli 19:30 arki-iltana ja ruutuun rävähti nuoripari lähes alasti ja ei jäänyt epäselväksi mitä he tekivät siellä liikkuvan peiton alla. Ensimmäisenä ajattelin, että olin kuullut, että pikkulapsetkin katsovat tätä kyseistä ohjelmaa. Miten ihmeessä se oli mahdollista, että tähän aikaan illasta tuli ohjelma, jota pikkulapset katsoivat ja näkivät tuon mitä nuo tuolla ruudussa tekivät?

Miten heidän vanhempansa osaisivat vastata tuon näkemisestä nouseviin kysymyksiin? Aloin vähän laidasta ymmärtämään, että miksi lestadiolaiset olivat yhdessä aikoinaan päättäneet televisioiden tullessa markkinoille, ettei se kuulu uskovaiseen kotiin.

Oliko ennen vapaampaa, kun ruutu ei kulkenut mukana joka paikassa?

Nykyään. Televisiota ei katso varmaan vanhanaikaisesti, suoraan, enää niin moni. Niin paljon suoratoistopalvelut ja netti kaikkine toimintoineen ovat tuoneet liikkuvaa kuvaa saatavillemme, että yhä harvempi ehtii televisiota seurailemaan ihan vain ajan kuluksi ohjelma kerrallaan, siinä järjestyksessä kuin ne näytetään. Mutta ruutuja ja liikkuvaa kuvaa on kaikkialla. Myös lestadiolaisissa kodeissa.

Oli uskovainen tai ei, niin jokaisen omantunnon tehtäväksi jää entisaikoja isompi siivu, kun pitää itsensä kanssa päättää mihin haluaa aikaansa käyttää ja mitä katsoa. Enää televisio itsessään ei taida olla se synnillisin kone. Mutta ei ole minun asiani pohtia miten nykyuskovaiset omantuntonsa puhtaana pitävät. Maailma on muuttunut ja se muuttaa väkisinkin ihmisiä sen mukana. Ainakin vähän. Ainakin osaa.

Se mistä minulle tuli aikoinaan kivulias tunne sieluni syövereihin, on jo todennäköisesti historiaa nykyihmisille. Ja hyvä niin. Teki mieleni silti kertoa teille tänään, että miten minun suhteeni liikkuvaan kuvaan on syntynyt, koska ei-uskovaisilla ikätovereillanikin on ollut ihan erilainen elämä sen suhteen.

Tällä hetkellä omakin kaikenlainen liikkuvan kuvan seuraaminen on niin arkista, ettei sitä edes mieti. Paitsi sen verran, että joskus olisi järkevämpää tehdä myös jotain reaalimaailman asioita enemmän tai mennä ajoissa nukkumaan eikä katsoa kännykällä sarjoja liian myöhään. Että koukuttaahan ne. Ja sen myötä passivoittaa. Vapaus käyttää aikaansa miten haluaa on kadonnut mukana kulkevien ruutujen vuoksi.

Itseäni ainakin ärsyttää suunnattomasti se, etten lue enää kirjoja läheskään niin paljon kuin ennen. Jonkun toisen valmiin mielikuvittelun tuotteen katselu kun ei vaadi kovinkaan kummoista aivotyöskentelyä. Paljon kehittävämpää on kun saa ja joutuu itse kuvittelemaan kuvat ja henkilöiden ilmeet ja tunteet tarinan ympärille.

Koukuttavuudesta huolimatta, oikein kiintoisaa uusien sarjojen seuraamisen syksyä kaikille! Yritetään välillä käydä haistelemassa ihanaa syksyn tuoksua ulkosallakin. Koska siellä on aina myös ihania elämyksiä tarjolla.

TÄMÄ POSTAUS ON JULKAISTU HIEMAN ERILAISENA VERSIONA 4.9.2019 VANHASSA BLOGISSANI KADONNUT LAMMAS. TÄHÄN BLOGIIN SOPIVAKSI SE ON MUOKATTU 17.10.2019

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *