Kun ”rokki” oli syntiä

Opettaja kertoo, että ensi kerralla pidetään levyraati. Luokkatoverit huutavat innoissaan. En ole ikinä ennen ollut levyraadissa. En tiedä mitä se tarkoittaa. Ymmärrän toisten puheista, että pitää tuoda seuraavalle musiikin tunnille jotain omaa lempimusiikkia.

Suunnittelen, että otan mukaan sen cd:n, jossa on kevyimpiä kansanlauluja mitä kodistamme löytyy. Otan ehkä varalta mukaan toisenkin levyn, siinä on klassista sinfoniaorkesterimusiikkia.

Enhän minä sinne voi mitään Siionin lauluja viedä, kaikki nauraisivat.

Levyraati

Tulee se päivä. Kuuntelen korvat punaisena toisten levyjä. Kaikkialla vilisee minulle täysin vieraita artistien ja kappaleiden nimiä. Dingo, Nightwish, Metallica, ACDC. Mitä ihmettä voin antaa arvioinniksi tämmöisestä musiikista?

Joku luokkatoverini on onnensa kukkuloilla, kun saa lempibiisinsä soittoon. Kaikki muut jammailevat musiikin mukana. Minuun tuommoisen musiikin kuuleminen vain sattuu niin kovasti, että tuntuu kuin jotain todella kipeää räjähtäisi minussa ihan pian.

Suunnaton epätoivo valtaa minut. En minä pysty arvioimaan tällaista musiikkia! Annan lähes kaikille arvosanaksi 4. Sille missä on vähiten rumpuja ja joku nainen laulaa klassisemmalla tyylillä, niin annan sille arvioinnin 5.

Paniikki yltyy kappale kappaleelta.

Minun vuorollani ehdin jo hetken ajatella, että olen ”unohtanut” levyn kotiin. Olen kuitenkin periaatteessa aina ollut pikkuisen hullun rohkea kulkemaan vastavirtaan. Niinpä pienen hetken mietin jopa uhmakkaasti, että nyt he saisivat kuulla palan minun maailmastani. Annan levyn opettajalle.

Mozart kajahtaa luokan kaiuttimista.

Puna leviää poskilta ihan kokovartalokuumotukseksi asti. Luokassa ollaan kuitenkin sen verran diplomaattisia, että jos jotain naurattaakin, niin minä en kuule mitään. Tai ehkä he vain ovat shokista jäykkinä. En näe kenenkään kasvoja, koska tuijotan tiiviisti pulpetin kantta ja näen veden täyttämien silmien läpi sameana taulukon, johon numero kustakin kappaleesta laitetaan.

Mozart parka ei valitettavasti saa kovin hyviä arvosteluja teiniyleisöltä. Opettaja sen sijaan on lievästi sanottuna liekeissä siitä. Vähempikin hehkutus olisi riittänyt tässä minun henkisessä konkurssissani.

Koulubussissa

Kiemurtelen penkilläni, koska osaan sen laulun sanat, mikä bussin kaiuttimista kuuluu. Pystyisin laulamaan mukana. Omatuntoni soimaa isosti, vaikka fyysisen minuuteni tekisi mieli yhtyä lauluun.

Joka päivä koulubussissa, kaupassa, hammaslääkärin odotusaulassa ja ihan kaikkialla julkisissa tiloissa kuulen huikeiden artistien julistusta ihanilla kehoon käyvillä sävelillä ja sieluun asti yltävillä sanoituksilla.

Minä en kuuntele. Koska se on syntiä. Minä vain kuulen.

Sen verran on ilmeisesti musiikillista lahjaa annettu, että joka ikinen sävel ja joka ikinen sana imuroituvat mieleeni ja istuttavat teräksen painavat ahterinsa muistini huoneiden leposohville ja eivät suostu hievahtamaankaan enää paikoiltaan.

Huomaan siivoavani äidin pyynnöstä vessaa ja hyräileväni ” I’m a Barbie girl, in the Barbie world”. Minulla ei ole mitään hajua mitä siinä lauletaan, koska englannin kielen ymmärrykseni ei todellakaan riitä siihen asti. Mutta sävel on mukaansa tempaava ja kertosäkeen sanat on äänteinä helposti tarttuvat.

Häpeän, että osaan sen kaiken. Omatuntoni huutaa minulle, että se on täysin väärin ja syntiä.

Kristillisessä opistossa

Seinän takaa kuuluu hiljainen jumpsutus. Olemme siis lestadiolaisen taustayhteisön sisäoppilaitoksessa eli opistossa opiskelemassa.

Seinän takana olevassa 8:n hengen solussa asustelee myös ystäviäni. He ovat ”vähän sellasia tuhmempia”. Kaikki heistä ei ole lestadiolaisiakaan.

Meidän solussa ei kukaan kuuntele ”rokkia”. Naapurisolussa ystävät tietävät, että me olemme ”kilttejä”. Siksi he laittavat musiikit pois kun menen käymään. Sillä tavalla he kunnioittavat ajatustani synnin rajoista.

Joskus he kokeilivat, että mitä tuumaan, kun jättivät minun tullessani soimaan Pasi Kauniston ja Susanna Nion kappaleen Isä ja lapsi. Pyysin heitä laittamaan sen kasettisoittimen kuitenkin kiinni. En halunnut kuunnella noin kevyttä musiikkia.

Omasta opistovuodestani kolmen vuoden kuluttua olen harjoittelussa lähihoitajakoulusta opiston kehitysvammaisten ryhmässä.

Sinä vuonna on villimpi meno. Pojat laittavat iltayöstä kaiuttimet osoittamaan solunsa ikkunoista kohti rehtorin kotia.

Rokki pärähtää suurella äänellä yli pellon. Kun tumma hahmo astuu ulos rehtorin kodin ovesta, niin kaiuttimet piilotetaan pikaisesti vaatekaappeihin ja pojat nauravat uhmakkaasti.

Taas minä olen jostain syystä mukana, vaikka kuulun tavallaan henkilökuntaan siinä vaiheessa. Huomaan lopulta paheksua ääneen poikien touhua. Niin minun kuuluu toimia siinä roolissa missä olen virallisesti paikalla.

Osaan kyllä kaikki säännöt, joita ei voi säännöiksi kutsua. Kaikkien tämän uskonyhteisön jäsenten omatunto vain kertoo kantajallensa samat rajat. Toiset uskaltavat uhmata sisäistä omantunnon ääntä enemmän kuin toiset. Ja ne uhmaajat ovat vaarassa joutua maailmaan eli pois sydämen uskosta. Heitä oli hyvä puhutella tällaisessa tilanteessa.

Marssilaulut

Voi niitä aikoja, kun ajeltiin silloisen ystäväni kanssa pohjoispohjanmaan suoria teitä ja kasetilta kuuntelimme ”Kun ei tiedä kenellekkä sydämensä antaa, sun valvarivei sun valvarivei, sydämensä antaa”. Tuli sellainen ”lentoonlähtöfiilis”, koska tunnelma oli korkealla ja vierellä tärkeä ihminen.

Usein olimme kirkossa laulamassa Virsiä ja Siionin lauluja nuorten omalla porukalla eri puolilla suomea. Se oli minunkin lempipuuhaani käydä viettämässä nuorten kesken iltaa yhteislaulun merkeissä.

Kun muutaman kymmentä nuorta purkautui urkuparvelta alas ja autoihin, niin laitettiin autot käyntiin ja marssilaulut soimaan. Se oli kuin mikä tahansa nuorisoporukka kokoontumisajoissa pilluralliringin taukopaikalla, mutta autojen kasettisoittimet soittivat marsseja ja marssilauluja.

Oli niitäkin marssilauluja, joista tuli vähän huono omatunto. Veikko Lavin, Evakon laulu, oli vähän siinä ja tässä. Se oli soitettu tai laulettu vähän sillä tavalla ”maailmallisesti”. Eli marssilauluissakin oli eroja. Joitakin pystyi kuuntelemaan hyvällä omalla tunnolla ja joistakin jäi vähän semmoinen vaikea olo.

Niitä maailmallisempia marssilauluja kuunneltiin vähän enemmän salaa. Joskus joku ”kiltti” otti nimittäin puheeksi, jos laulu kuulosti vähän epäsopivalta. Minä olin myös yksi niistä kilteistä. Uskonsisaren tai -veljen puhuttelun kohteeksi ei kukaan tieten tahtoen halunnut.

Popitusreissut

Puhutteluun joutumisen vaarassa elin lopulta minäkin. Kiltti kymppiuskovainen, niin kuin minulle jälkikäteen sanottiin.

Niinpä minä aloin ajamaan pois kaupungista kuuntelemaan syntimusiikkia, kun oma omatuntoni lopulta alkoi venymään pois ”sopivan rajoista”.

Kuulin, että eräs ystävistäni oli ”jäänyt kiinni” puhujasedälle eli uskonyhteisön maallikkosaarnaajalle, kun oli ”popittanut rokkia” keskellä kaupunkia. Häntä oli puhuteltu eli jututettu siitä miksi hän oli ajautunut niin vaarallisille vesille, että kuunteli maailmallista musiikkia.

Kun minua parinkymmenen ikävuoden jälkeen alkoivat ahdistamaan uskonyhteisön seinät, niin pidin visusti huolen etten jäisi kiinni. Ajoin kauas kaupungista ennen kuin laitoin musiikit soimaan radiosta. Kotona kuuntelin musiikkia vain korvalapuista, koska aina oli vaara jäädä kiinni. Laitoin verhot kiinni, kuuntelin ja tanssin.

Se tunne oli ensimmäisillä kerroilla yhtä aikaa vapauttava ja kipeää tekevä. Omatuntoni oli ollut kiltin tytön omatunto, jolloin en ollut uhmannut tai kyseenalaistanut elämässäni missään vaiheessa oikein kunnolla uskonyhteisön yhteisiä näkemyksiä.

Hyvin pian musiikki vei tietenkin mennessään. Omantunnon ääni alkoi pikkuhiljaa vaimentua ja vapaus otti tilaa sisimmässäni.

Veljeni vartija

Olen vielä noinakin vuosina kuitenkin pitänyt huolen toisten omantunnon puhtaudesta. Olen laittanut jopa ”puhuttelusähköpostia” omalle rippikoulukanttorilleni, jonka nettisivuilta näin, että ooppera oli vienyt hänet mukanaan.

Rippikoulusta oli kulunut jo vuosia ja minulla ei ollut häneen muuta henkilökohtaista kytköstä kuin ne pari viikkoa elämästäni rippileirillä, yli sadan muun nuoren laumassa kesällä 1998, ja yhteinen usko, joka hänellä oli selvästi horjumassa.

Jälkeenpäin olen hävennyt tilannetta aivan valtavasti. Mitä ihmettä minulle kuuluu kenenkään toisen musiikilliset elämän valinnat? Mutta sillä tavalla kiltti tyttö toimi, kun havaitsi jonkun läheisen elämässä jotain pelottavan vaarallista, kuten synnillistä käyttäytymistä musiikin maailmassa.

Rokki

Niin. Valtaväestö varmasti tietää suunnilleen mitä rokki oikeasti on. Minä kuvittelin hyvin pitkälle aikuisuuteen asti, että rokki on kaikki missä on rummut mukana tai tietty svengaava ote, joka voi lipsahtaa tanssijalan alle. Pitkälle aikuisuuteen asti pidin noita ominaisuuksia synnillisen laulun ja sopivan laulun selkeänä erona.

Täytyy sanoa, että sen lapsuudessa opitun sopivuuden eron erottaa vielä kaikkien näiden ”syntivuosien” jälkeenkin, mutta sitä eroa on tavattoman vaikeaa selittää jollekin ns. ulkopuoliselle. Jollekin, joka ei ole elänyt saman uskon vaikutuspiirissä missä itse olen elänyt.

En tiedä pystyykö sitä tästäkään käsittämään kokonaan, mutta jos kiinnostaa, niin on olemassa yksi esimerkki, jota olen käyttänyt asiaa selventäessäni kysyjille. Katsokaa YouTubesta Jorma Hynnisen laulamana Täällä pohjan tähden alla – kappaleen (J.F. Granlund, 1863) suomalainen kansanlaulu-versio ja verratkaa Petri Laaksosen Täällä pohjantähden alla – kappaleeseen (1994). Se on täysin eri laulu. Noiden avulla saatatte hoksata vähän laidasta mistä asiassa on kyse.

Laaksosen versiota ei olisi minun lapsuudessani voinut kuunnella, koska se oli vähän liian ”henksu” eli epäsopiva hengellinen laulu. Siinä on enemmän semmoista jotain, mikä voi vahingossa mennä jalan alle, niin kuin sanottiin.

Uskon rajan tällä puolen

Voitte ehkä laidasta kuvitella, että miltä tämä kaikki kuulosti rakkaan hevimieheni korviin, kun yritin hänelle selventää menneisyyttäni parisuhteemme alussa. Oli siinä kulttuurieroa kerrakseen.

Hän yritti tulla hieman musiikillisesti lähemmäs minua ja sai minut lopulta vahingossa rakastumaan HIMiin, mutta voin kertoa, että aluksi olin ihan TÄYSIN pihalla. Minusta suomalaiset Jesse Kaikurannat ja Johanna Kurkelat oli vielä silloinkin jotenkin ymmärrettävämpää musiikkia kuin mikään noinkaan raskas.

Tänään minua hymyilyttää nuo ajat. Kuinka paljon musiikin ymmärtämisessä on kiinni siitä mitä musiikkia ihminen elämässään eniten kuulee ja oppii kuuntelemaan.

Tänä päivänä pystyn yhtä hyvällä omalla tunnolla veisaamaan virsiä, nauttien isosti akustisesta kirkkoympäristöstä, kuin laulamaan sielu sykkyrällä onnesta Kaija Koon eturivissä jollain klubikeikalla tai itkemään Nummirockin metallin mustan yleisön seassa jostakin ”murun bändistä” liikuttuneena.

Olen näiden parisuhdevuosien aikana kuullut niin paljon sitä oikeampaa rokkia ja raskaampaakin musiikkia, että nykyään uskon paremmin tietäväni mikä on oikeasti rock.

Enkä tämän kaiken jälkeen todellakaan pysty sanomaan, että mistä musiikista en pitäisi ollenkaan.

Perheemme yhteisillä reissuilla on radiokanava tietenkin Radio Rock. Kuuntelen sitä myös usein työmatkoilla. Joskus jos olen yksin ajamassa pitkää matkaa ja on pimeä ja väsyttää, niin vaihtelen kanavia sen mukaan minkä kanavan laulun osaan laulaa. Laulaminen pitää hereillä.

Tätäkin kirjoittaessani olen kuunnellut kaikkea Battle Beastista virsiin. Sellainen on minun musiikillinen elämäni tänä päivänä ja pidän sen laajuudesta todella. Jos minulla ei olisi lapsuuteni musiikillisia pohjia minuudessani, niin olisihan tämä kaikki paljon köyhempää. Tuskin tietäisin mitään Chopinista tai Myrskylinnusta, joilla on aina vahva paikka sydämessäni.

Musiikki on käsittääkseni useimpien ihmisten voimavara. Itse koen, että se on jotain mitä ilman en eläisi. Toivotan jokaiselle lukijalleni oman makuista musiikillista iltahetkeä näihin halloweenin ja pyhäinpäivän viikonlopun iltoihin. Musiikki on vapaus. Ei anneta minkään rajoittaa sitä voimaa mitä ihminen saa kokiessaan olevansa täysin vapaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *