Kun meikkaaminen oli syntiä

Ovikello soi. Katsoin itseäni peilistä ja vatsa käännähti pelosta ympäri. Pelosta, että joku näkisi minut näin. Olin juuri saamassa valmiiksi jälleen yhden meikkikokeiluni.

Olin hymyillyt innostuneesti kuvajaiselleni, kun mustat ja tummanharmaat sävyt olivat ympäröineet silmäni. Tällä kertaa olin laittanut myös huuliini mustaa. Olin juuri perehtynyt nettiseikkailuissani sanaan ”goottikulttuuri”.

En vastannut ovikelloni toiseenkaan rimpautukseen. Leikin etten ollut kotona, koska en tietenkään voinut ottaa riskiä kiinni jäämisestä. Olin onneksi sulkenut asuntoni sälekaihtimet, niin ettei kukaan voinut minua yllättää. Tiesinhän tekeväni syntiä. 25-vuotiaana nuorena naisena omatuntoani painoi isosti, koska olin meikannut kasvoni.

Kasvun vuodet

Kun olin lapsi, niin ihailin romanikulttuurin naisia ihan todella kovasti. Heitä oli pienellä kotipaikkakunnallani verrattain paljon. Minusta oli lumoavaa katsella, kun he saivat olla joka päivä prinsessoja ihanissa puvuissaan.

Teininä haaveilin, että minulla olisi musta pitkä tukka, tummat meikatut silmät ja todella isot kultaiset renkaat korvissa, niin kuin noilla ihanilla, kauniilla kyläkaupassamme vastaan tulevilla romaninaisilla.

Parin kymmenen ikävuoden molemmin puolin minulla oli valtava ongelma teinimäisen ihoni kanssa. Ihon ongelmakohtiin täsmähoidoksi tarkoitettu peitepuikko ei jollain tapaa ollut syntiä, koska se kuivatti finnejä. Se oli normaali ihonhoitotuote. Niin sanottiin. Laitoin sitä joskus roimalla kädellä tarvittaviin kohtiin, eli häiritsevän laajalle alueelle. Se oli sellaista oranssiin taittavaa paksua kokkareista voidetta.

Vanhempieni katseen alle mennessäni en koskaan laittanut peitepuikkoa vaikka kasvoni olisivat kukkineet miten paljon. Eli en ole sittenkään varma oliko se lopulta kuitenkin vähän syntiä. Ehkä omaa tuntoani kolkutteli vain se, että käytin peitepuikkoani peittämään enkä hoitamaan, niinkuin ehkä olisi ollut soveliaampaa.

Olin muutaman vuoden päälle parikymppinen, kun aloin tilaamaan kauneudenhoitotuotteita kotiini. AVON – postimyyntiluettelosta tilasin toki ihan normaaleja suihkusaippuoita ja jalkavoiteitakin, mutta tilasin salaa myös tietoisesti synnillisiä meikkiasioita. Väitin niitä muka huvittuneena kaupanpäällisiksi, kun joku vahingossa näki jonkun tuotteen kotonani.

Julkisesti meikattuna

Laitoin ensimmäistä kertaa julkisesti ihan oikeaa meikkivoidetta ja korostuspuuteria vasta ystävieni häihin 27-vuotiaana. Hääväestä suurin osa oli tietenkin uskovaisia.

Etukäteen mietin, että mitenköhän tutut ihmiset suhtautuvat, kun kerrankin ikuisesti teinimäinen ihoni oli haaleiden peitteiden vuoksi ehkä hieman aikuisemman oloinen. Minulla oli kuitenkin jokseenkin varma olo, koska tiesin ettei meikkivoiteeni ollut väritöntä ihovoidetta paljonkaan tuhdimpi.

Matkalla häihin mietin kuitenkin mahdollista liiallista kimallusta ihollani, koska meikkaamisen häivyttämisen taitoa minulla ei ollut vielä yhtään. Olin katsonut tarkasti meikkivideoilta, että mihin aurinkopuuteria kuului laittaa, mutta en ollut varma olinko kuitenkin tehnyt kaiken ihan täysin väärin. Tiesin, että joku ehkä huomaisi. Todennäköisesti vieraammat henkilöt eivät. 

Yllätyin, koska kukaan ei lopulta sanonut mitään. Mutta se uhmalla ja valtavalla itsetunnolla laitettu uusi asia kasvoillani, alkoi häiden edetessä tuntua hävettävältä ja nololta. Se kommentoimattomuus tuntuikin yhtäkkiä juuri siltä ahdistavammalta vaihtoehdolta. Kun valokuvaajana toiminut ystävämme sanoi ottavansa minusta lähikuvan kaulakoruni ja sormukseni vuoksi, niin toivoin sydämestäni taitoa vajota maan alle.

Omatuntoni kiihtyvä kumina kaikui korvissani.

Synnin luvallisuuteen ja vapauteen

Meni vielä vuosi noista häistä ennen kuin sain sanottua ääneen, että en pysty enää jatkamaan vanhoillislestadiolaisen uskonporukan mukana elämääni. Se vapautti kerralla tätäkin pieneksi ulkoiseksi seikaksi nyttemmin muuttunutta elämäni arkiasiaa.

Meikkaan siis vähän lähes joka päivä nykyään. Enemmänkin refleksinomaisesti kuin tietoisesti harkiten. Pidän siitä rutiinista. Joskus harkitsen opettelevani sen taidon kunnolla, mutta vielä toistaiseksi on menty iloisesti free stylella.

Vapaana synnin tunnosta. Vapaasti omaan tyyliin.

Menin viikonpäästä uskosta lähtemisen jälkeen Alajärvelle tuttuihin maakunnallisiin kesäseuroihin tapaamaan ystäviäni. Koska elämäni tärkeimmistä ihmisistä yli 90 prosenttia on uskovaisia, niin siksi käyn heitä vieläkin toisinaan isoissa seuroissa tapaamassa.

Olin laittanut vain vähän silmämeikkiä, mutta tunsin oloni itsevarmaksi. Kun minua tervehdittiin ”Jumalan terve”, niin sain vastattua reippaasti ”no terve, terve”. Aiemmin olisin ollut hyvin nolona ja häveliäs. Se suunnaton vapauden tunne, yhdessä meikkaamisen rohkeuden kanssa, toi minulle ennen näkemättömän hyvän olon ja itsevarmuuden. Siitäkin huolimatta, että sinä iltana keskusteluissa kaikkien tapaamieni ihmisten kanssa aiheena oli minun lähtemiseni uskosta. Kerroin faktoja kysyjille itsevarmempana minuna.

Uskoratkaisuni oli julkista. Uusiin elämäntapoihini, kuten meikkaamiseen, ei olisi enää kenelläkään pitänyt olla mitään ongelmallista suhtautumista. Silti sain uskovaisia läheisiäni hämmentymään vielä pitkään tuon aikakauden jälkeenkin noilla merkeillä, jotka julistivat uuden elämäni alkua.

Näin läheiseni itkevän maalattujen kynsieni vuoksi. Näin läheiseni arvostelevan katseen, kun olin kaupassa vähän tummemmalla meikillä. Kuulin läheiseni moittivat sanat, kun olin ottanut itsestäni someen kuvan, jossa minulla oli meikkiä. Ymmärsinhän minä sen, että he ovat sieluntilastani huolissaan. Mutta oman kehon ratkaisut ovat mielestäni aina yksilön itsensä päätettävissä ja niinpä yritin jaksaa kantaa itseni vaikeimpien aikojen ohi.

Nyt läheiseni eivät enää minun ratkaisuihini puutu ja koen, että minä saan olla minä. Olen sitten meikannut tai en, niin minusta välitetään. Se on äärimmäisen tärkeä tunne.

Arki saapui ja teki meikkaamisestakin vähemmän mystistä ja tunteita herättävää

Meikkaaminen ei minulle ole enää tietenkään arjessa kovinkaan ihmeellinen asia. Pidän siitä, että epätasaista ihoa voi hieman siistiä halutessaan. Minulle se tuo itsevarmuutta. Ei tarvitse miettiä niin kovasti itsensä ulkoisuutta, vaan voin keskittyä oleelliseen eli ihmisten kohtaamiseen.

Katson silti ikuisesti ihaillen ihmisiä, jotka eivät meikkaa. Koska heistä huokuu aivan tahattomasti semmoista itsensä kanssa sinut olemisen hienoutta, jota ei löydy kenestäkään, joka väreillä itseään uudelleen luo. Sitä paitsi olen monen miehen suusta kuullut, myös uskon rajan tällä puolella, että meikitön nainen on kaunis.

Olen myös varma, että omalle miehelleni olisin kelvannut ilman maalauksia. Koska hän muutti luokseni jo kauan ennen kuin minä aloitin säännöllisen meikkaamisen. Hän myös sanoi siitä alkuvaiheessa, että hän pitää mielummin luonnollisista naisista. Mutta kun hän näki, että minä aloin pitämään meikkaamisesta, niin ei hän ole vastustellut minun tapojeni muuttumistakaan.

Vapauttavaa meikki- tai meikittömyysvarmuutta jokaiselle, joka tämän lukee! Yritetään välillä muistaa, että myös se kanssakulkija on todennäköisesti epävarma itsestään, vaikka olisi joidenkin standardien mukaan saanut kohtalolta paljonkin ulkoista hyvää.

Sanotaan, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Voisihan sitä siis lähtökohtaisesti yrittää tehdä lähimmäisensä elämästä varmempaa omilla sanoilla ja teoillaan. Joku päivä kauniit sanat palaavat varmasti takaisin.

Miten sinä voisit omalta osaltasi auttaa lähimmäistäsi kokemaan itsensä riittävän hyväksi tänään?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *