Koira, joka muutti elämäni.

Vuonna 2010 olin todella epävarma, rikkinäinen ja eksyksissä oleva nuori nainen. Vuoden 2020 aloittaa paljon itsevarmempi ja oikeastaan jo aika ehjäksikin itsensä tunteva aikuinen, jolla on oikeasti jo unelmia ja suunnitelmia mihin ei aio kysyä kenenkään lupaa.

Luulen, että olen nyt kasvanut niin aikuiseksi kuin haluan kasvaa. En olisi halunnut ehkä aikuistua näinkään aikuiseksi. Se tuo liikaa tiettyä vakavuutta elämään, kun aikuiseksi kasvaminen tapahtuu tällä tavalla.

Repimällä ja rajusti vanhaa hajottamalla. Vasta kolmenkymmenen ikävuoden molemmin puolin.

Uskosta lähteminen. Homeasunnon korjaus. Lapsettomuushoidot ja niiden lopetus. Surua ja luopumista. Siinä joitakin raskaita asioita mitkä aikuistuttivat nopeasti tällä vuosikymmenellä.

Mutta onneksi oli paljon, erittäin paljon enemmän ja pitkäjänteisempiä asioita, mitkä ovat vahvasti vaakakupin positiivisella laidalla.

Itsenäistymisen ja vapaaksi kasvamisen ensi askeleet

Tiedättekö mikä tulee väistämättä mieleen ensimmäisenä, kun ajattelen, että mistä alkoi itsenäistymiseni ja vapaaksi kasvamiseni konkreettisesti?

Hankin koiran.

Miettikää, että kysyin luvan koiran hankintaan lapsuuden perheeni jäseniltä perheineen ja ystäviltäni. En voinut sitäkään vain itse päättää.

Olin melkein 28 -vuotias.

Toisten mielipiteillä oli pahasti väliä.

En uskonut itseeni yhtään.

Joku läheisistäni oli allerginen ja joku heistä sanoi jopa vihaisesti, ettei aio enää tulla luokseni. Joku allergian vuoksi, joku siksi kun pelkäsi koiria ja jotain taas sisällä olevat kotieläimet ällöttivät suunnattomasti.

Tänä päivänä haistattaisin pitkät ihmisille, jotka kehtaisivat olla jotain mieltä ratkaisustani hankkia koiria elämääni.

Silloin surin jo etukäteen raskaasti sitä miten ystäväpiirini kapenisi ja aiheuttaisin toisille suurta taakkaa ja murhetta omistamalla koiran.

Omistamalla koiran.

En pystynyt elämäni yhden tärkeimmäksi osoittautuneen päätöksen tekoon ilman toisten mielipiteen kuuntelemista. Ja se mielipiteiden kuuleminen teki päätöksenteosta tietenkin vain vaikeampaa.

Halusin perustaa perheen, jonka minun olisi pitänyt pystyä perustamaan vain omalla päätökselläni. Perheen, jossa ei ollut pakollista hankkia puolisoa ja lapsia. Niiden hommaaminenhan oli jo tuohon mennessä osoittautunut vaikeaksi.

Halusin vain, että kotonani olisi joku vastassa. Rakastaisi.

Olin tuohon mennessä asunut omillani 11,5 vuotta. Tarve elävälle olennolle, joka rakastaisi minua pyyteettömästi, oli kipeä ja suunnaton. Silti olin vähällä olla hankkimatta koiraa, koska osa läheisistäni reagoi epäinnostuneesti.

Luojan kiitos, oli niitäkin jotka kannustivat. Luojan kiitos löysin itsestäni sen verran naista, että silläkin uhalla, ettei kukaan enää astuisi kotini ovesta sisään tai haluaisi olla kanssani missään tekemisissä, hankin sen koiran.

Enkä mitä tahansa koiraa.

Elämäni koira, Pyry

Rakas elämäni koira, Suuri Jediritarini, Pyry, oli sekarotuinen. Ulkoisesti hyvin lähellä mustaa saksanpaimenkoiraa, mutta muuta siihen rotuun viittaavaa hänessä ei ollut. Hänellä oli sharpein sininen kieli sekä vahva ja kova luonne. Hänessä oli laikan, karjalan karhukoiran ja sileäkarvaisen noutajan metsästysvietti.

Jedit ovat rauhan ja oikeuden vartijoita ja suojelijoita.

Oli siinä pienelle päälle iso kasa erilaisia luonteenpiirteitä sievässä sillisalaatissa. Siksi jouduimme käymään valtavan ison elämänkoulun ennen kuin Pyrystä tuli se koira mikä hän pohjimmiltaan oli.

Siinä vaiheessa, kun Pyry astui elämääni, minulta lähti pois ainakin siisteyskontrollin tarpeesta vähintään puolet. Myös moni muu epäoleellinen kontrolliasia alkoi olla ihanasti vähän sinne päin.

Kotini ei ollut enää tiptop. Ei ollut kaikki enää aina valmiina yllätysvieraiden tulla. Pullat ja piirakat, suolaiset ja makeat tarjottavat, eivät enää yhtä varmasti olleet helposti pakastimesta pöytään otettavissa. Petivaatteet eivät välttämättä olleet helposti ja nopeasti sijattavissa yllätysyövieraille.

Minulla oli vähän muuta.

Se tuntui suunnattoman ihanalta.

Minulla oli rakastettava ja rakastava tyyppi kotonani, joka meni tärkeysjärjestyksessä aina kaiken edelle.

Minulla oli vihdoin ”syy”.

Oli syy kieltäytyä tekemästä pelkästään toisten hyväksi asioita missä vain ja milloin vain. Minulla oli syy olla vain kotona. Minulla oli syy lähteä kotiin tilanteesta kuin tilanteesta. Minulla oli syy matkustella vain paikkoihin mihin uusi perheenjäseneni oli tervetullut.

Elämänkoulussa koiran oppilaana

Jouduimme monenlaisiin suunnittelemattomiin tilanteisiin ylivilkkaan erityisen koirapoikani vuoksi. Yllätyksellisyys oli tarkkaan harkitussa ja hallitussa elämässäni täysin uutta. Kulissit kaatuivat.

Opin mitä on olla isosti huolissaan.

Opin mitä on kaivata ja rakastaa niin, että sattuu.

Opin mitä on huolehtia vastuullisesti jostain elävästä olennosta kaikkien vapaiden sinkkuvuosien jälkeen.

Opin mitä on sitoutua.

Opin mitä on, kun saa omalla pienellä perheellä pitää hauskaa ja olla vapaasti sekopää.

Minulla oli vihdoin perhe.

Se muutti ihan kaiken.

Opettajalla oli suunnitelma: Lisätä rakkautta ja iloa elämääni

Olimme olleet Pyryn kanssa perhe noin puoli vuotta, kun kotiimme muutti meidän molempien yllätykseksi ja iloksi uusi perheenjäsen. Mies.

Vaikka tunsimme mieheni kanssa jo peruskoulusta asti, niin emme olleet peruskoulun jälkeen tavanneet kertaakaan.

Se lähti facebook -keskustelusta johon Pyry vahvasti liittyi.

Siksi aloitimme puhumalla ensin koirista, sitten elämästä yleensä. Ystävystyimme. Myöhemmin vahingossa rakastuimme.

Siinä ei pitänyt käydä niin. Meidän maailmojen piti olla niin kaukana toisistaan. Ei olisi mitenkään voinut kuvitella, että siitä saisi yhdistettynä mitään niin hienoa, kuin mitä siitä lopulta tuli.

Kun mies tuli kotiimme, niin taas meni elämä meillä ihan uusiksi.

Mies toi mukanaan paljon lisää rakkautta ja leikkisää ilottelua perheeseemme. Piti opetella myös jakamaan isoa rakkautta.

Mies toi mukanaan paljon tavaraa, joka ei olisi kuulunut elämäämme ollenkaan ennen häntä. Tekniikkaa. Koti ei todellakaan ollut enää entisensä. Kontrollointitarpeestani katosi loputkin.

Oli järkevää, mutta myös ihanaa elää hetkessä.

Nauttia siitä mitä elämä antoi.

Tuona aikana kirjoitetut runoni kertovat usein siitä mitä on istua elämän veneessä ilman airoja. Se oli kuvaavaa. Kaikki vain tapahtui. Ja koska ei ollut airoja, niin kaikki meni täydellisesti. Silloin, kun olin omistanut airot omaan elämääni, niin hyvin moni asia oli mennyt pieleen.

Nyt kaikki oli yhtäkkiä aivan ihanasti. Minulla oli oma elämä. Oma perhe. Sen pienen perheeni tarpeet menivät kaiken muun yli ja ohi. Vapauttavaa.

Muutto maalle

Vuoden päästä muutimme tänne metsämökkiimme maalle. Me kaikki kolme muutuimme siinä paikassa rennommiksi, kun tänne pääsimme. Vapauduimme.

Pyöreähirsisessä pienessä vaatimattomassa mökissä jokien keskellä ei ollut mitään mikä olisi laitettu ulkomaailmaa varten. Se oli meidän ikioma kotimme. Rakkauden saaressa sijaitseva ikioma rakkauden pesämme.

Jälleen toisten mielipiteiden kuunteleminen oli jätettävä vähemmälle. Olosuhteiden pakosta tai olosuhteiden ansiosta. Miten sen ottaa.

Et nimittäin voi saada pyöröhirsisestä puupinnasta nykymuodin mukaista valkoista instagram-kotia. Joten jätä yrittämättä. Elä omaa elämääsi, omalla tavallasi. Mitä sinä itse haluat? Mistä sinä itse nautit? Mikä sinulle itsellesi on kodikasta?

”Aika jännä”. Sillä tavoin meidän kotimme on arvioitu hyvin monta kymmentä kertaa, kun vieraat ovat ensimmäistä kertaa meillä käyneet. Naurattaahan se.

Me perheemme ihmisjäsenet olimme kasvaneet lapsuutemme maalla ja tunsimme suurta mielihyvää, kun saimme olla vihdoinkin vapaita monen kaupunkivuoden jälkeen.

Pyry-koira oli myös vihdoin elämänsä paikassa. Kotona, missä ei naapurin valkoinen pikku-Tyyne haukkunut pataluhaksi heti kotiovesta ulos päästyämme.

Pyryllä oli vihdoin oikea työ. Hänellä oli ikioma iso piha vartioitavana ja puuhasteltavana. Hänellä oli tilaa olla ja touhuta omiaan ja myös osallistua ihmistensä palvelemiseen. Hänellä oli lähimetsät täynnä uusia hirvikavereita ja marjapuskat täynnä herkullisia marjoja.

Olimme vapaita ja onnellisia.

Koirapoika sai itselleen siskon, kissan. Heistä tuli erottamattomat ystävät. Kissa kulki jopa seitsemän kilometrin lenkkejä koiran mukana. He nukkuivat päällekkäin. Neljän kilon kissa oli alla ja kolmenkymmenenviiden kilon koira päällä. Kissa piti koiralle jöötä puremalla tarvittaessa kulmakarvasta tai pyllystä. Koira rakasti sitä lujasti.

Me ihmiset menimme kihloihin ja naimisiin. Vietimme salahäät papin ja todistajien läsnä ollessa omassa pikku kotisaaressamme koivujen alla ja lintujen laulaessa. Se tietenkin sikisi kahdet lisähäät, erikseen molempien puolien sukulaisille ja ystäville. Alkoholi ja uskonto olivat vahvat syyt päätyä tähän ratkaisuun. Ja olen edelleen onnellinen, että teimme sen niin.

Vaikeat vuodet

Sen enempää en halua vuosikymmenen vaikeista hetkistä tässä yhteydessä puhua, mutta vuosi 2016 kokonaisuudessaan ja vuoden 2017 alku olivat hirveintä mitä tiedän.

Lapsettomuushoitopäissäni jouduin opettelemaan kaiken vuokralaisten tuhoaman vanhan kotini perusteellisesta korjaamisesta.

Se ei ollut mitään pientä pintaremonttia, kun kosteus oli tehnyt tuhojaan oikein kunnolla. Lainoja otin neljänkymmenen neljän tuhannen edestä, että saatiin korjattua huoneisto myyntiä varten perusteellisesti. Taloudellisesti se oli aikaa, jolloin ajattelin, etten ikinä selviä.

Sitten tuli samaan henkiseen helvetin valtamereen se kamala hetki, jonka tiesi tulevan joskus, mutta johon ei ollut valmistautunut mitenkään vielä tuossa vaiheessa.

Oli koittanut Pyry-poikamme lähdön aika. Se on ollut tähänastisen elämäni ihan kaikkein hirvein päätös. Pyryllä oli syöpä. Hänen elämänsä kesti vain 5 vuotta 3 kuukautta ja 5 päivää. Se oli aivan liian vähän.

Se sattuu varmasti minuun aina. Ainakin näin kolmen vuoden jälkeenkin se tuntuu vielä aivan rikki repivän hirveältä.

Rakkauden, ilon, voiman ja rauhan lähettiläs

Ilman Pyryä emme olisi ehkä ikinä alkaneet mieheni kanssa jutella.

Ilman Pyryä emme olisi ikinä hitsautuneet sellaiseksi perheeksi mikä me olimme. Hänen henkisellä olemuksellaan oli vahva merkitys siihen millaiseksi perheemme muodostui.

Hän oli rauhanneuvottelija parhaasta päästä. Hän osasi villitä meidät rakastamaan isosti. Hän osasi repiä huumoria ajasta ja paikasta huolimatta. Enkä koskaan unohda hänen viisaita silmiään ja kosketuksen lempeyttä, kun oli vaikea hetki.

Kutsuin häntä aivojeni jatkeeksi. Hän keskeytti vaikka miten mielenkiintoisen hirvijahdin tai muun harrasteensa, jos huomasi, että emännällä on silmissä kyyneleet tai muuten selvästi kaikki ei ollut hyvin. Istui viereen, nojasi ja oli ihan hiljaa paikoillaan. Niin kauan kuin oli tarpeen.

Tuon 5 vuotta tuon rakkaan koirapojan kanssa haluan muistaa aikakautena, jolloin minä sain kaiken millä on mitään merkitystä elämässä. Perheen, kodin maalla ja rakkautta enemmän kuin ikinä ansaitsin. Myös riittävästi itsetuntoa tehdä omat päätökseni muita tarpeettomasti kuuntelematta.

On hämmentävää ajatella, että vuonna 2010 alkaessa minulla ei ollut mitään aavistustakaan, että saisin kaiken tuon. Vuoden 2020 alussa tuo kaikki on olemassa.

Paitsi se tyyppi, joka tuon kaiken sai aikaan. Pyry. Elämäni neljästä koirasta se The Koira.

Olen päässyt edellisen ja nykyisten koirieni kanssa huomattavasti vähemmällä koulutuksen ja muun suhteen, mutta ehdottomasti Pyry on se, jonka paikalle ei sydämessäni voi kukaan menneistä, nykyisistä eikä tulevista astua.

Pyryn muisto repii rikki, mutta luo myös isosti toivoa ja vahvuutta.

Tuli mitä tuli elämässä, niin olen syvästi kiitollinen, että hän oli täällä. Olen ikuisesti kiitollinen, että sain tämän kaiken hänen ansiostaan. Sillä vahvuudella ja itsetunnolla minkä hän minulle opetti, haluan saavuttaa elämässä vielä monta unelmaani.

Ihanaa uutta vuosikymmentä teidän kaikkien elämään! Erityisesti toivon jokaiselle teistä paljon rakkautta. Jos ihmisen rakkaus tuntuu saavuttamattomalta, niin kokeilkaa sitä pyyteetöntä rakkautta mitä joku karvaisempi voi ihmiselle antaa. Olkaa vahvoja itsessänne, mutta heittäkää välillä kontrolliairot pois ja katsokaa mihin elämän vene teidät haluaa kuljettaa. Voitte yllättyä.

May the force be with you!

8 Comments

  1. Marjatta Korhonen

    Minullakin ihan saman näköinen koira Ronja, mutta musta 9-vuotias saksanpaimenkoira. Lempeä. Tykkää kissoista, kaksi kissaa tällä hetkellä. Hoitokissojakin ollut ja kaikkien kans Ronja pärjännyt. Ihana ystävä. Harmi, että sinun The Koira joutui niin pian lähtemään. Kirjoitat kauniisti, niin että silmät kyyneltyvät. Hyvä. Mielen hierontaa, herkkyys tekee hyvää. Maailma ei ole ihan pilassa, kun sinunlaisia ajattelijoita ja rehellisiä elämästään antajia löytyy <3

  2. Pirjo

    Juuri löysin blogisi. Tahtoisin lukea kerralla kaikki..
    Arvostan suuresti rehellisyyttäsi, avoimuuttasi, kirjoitus tyyliäsi. Pystyn samaistumaan monessa asiassa kuljetusta matkasta tähän pisteeseen. Edelleen teen sitä matkaa itseeni enkä koskaan halua tulla valmiiksi. Jokainen päivä antaa uuden merkityksen. Nautitaan elämästä ❤️

    1. Sydämen lämmin kiitos palautteestasi ja ajatuksistasi Pirjo! Voih ❤ Kyllä me varmasti kaikki joudumme olemaan elinikäisiä oppijoita mielemme kanssa, jotka olemme tämän tarinan läpi käyneet❤ Nautiskellaan tästä kaikesta mitä olemme saaneet ❤

Vastaa käyttäjälle Marjatta Korhonen Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *