Kattaus kahdelle – lapseton joulu

Siinä me istutaan kuuden hengen pöydän ääressä vastakkain. Kahdestaan. Edelleen. Emme me tästä unelmoineet silloin kun hammasharjamme samaan peilikaappiin laitoimme.

Silti meitä hymyilyttää. Onhan tämä nyt aika mukavan leppoista. Meidän oma pieni perhe. Meidän oma pieni joulu. Onhan meillä pääosin kaikki elämässä ihan todella hyvin.

Kaksi vuotta sitten

On tasan kaksi vuotta kulunut siitä, kun kävimme viimeisen kerran ottamassa apua vastaan lapsettomuuteemme ja se meni vituiksi jo lähtötelineissä. Tätien aikataulut menivät solmuun kiireellisempien asioiden mennessä meidän asiamme edelle ja meidät unohdettiin.

Se katkaisi silloin minun mielessäni kamelin selän. Olin kerännyt jaksamiseni rippeet taas vain juuri siihen hetkeen asti.

Vaikka korvaavista ajoista ruvettiin heti tekemään selkoa, niin minun oli sanottava tädeille, että en pysty enää. Se olisi tarkoittanut jälleen uutta kierrosta, johon ei minun tapauksessani olisi kuukausi eikä ehkä kolmekaan riittänyt.

Ensin tuli päätös tauosta. Asiaa pyöriteltiin ”tauolla” monelta kantilta. Lopulta tuli mielen kanssa se pohjakosketus, joka ajoi minut pitämään niin vahvasti oman terveyteni puolia, että sanoin puolisolleni, että tällä tavalla emme ikinä pysty vanhemmiksi tulemaan.

Se repi minut täysin rikki, että minä jouduin päättämään sen, ettei hän ehkä koskaan saa lapsia.

Ei ainakaan hoidoilla.

Ei ainakaan minun kanssani.

Hän jaksoi vielä siinäkin olla minun tukenani. ”Mieluiten pidän sinut sellaisena kuin sinä olet oikeasti.” Hän oli nähnyt minut hormoneista sekaisin olevana ihmisrauniona. Hän halusi oikean minut takaisin.

Olin valmistanut hänelle helpon reitin ulos suhteesta ja todennäköisesti lopullisesta lapsettomuudesta. Hän ei valinnut sitä.

Voi miten paljon on mahtunut näihin vuosiin henkistä kasvamista, mutta myös tietenkin aallon pohjia. Onneksi aallon pohjat ovat nykyään jo vähän pikaisempia kuin silloin heti hoitojen lopettamispäätöksen jälkeen.

Työjoulu

Minulla on ollut työjoulu vuorossa. Olemme menossa ”jouluvierailuille” lapsuuden koteihimme vasta joulun jälkeen.

Kysyn taas mieheltäni, että haittaako häntä, kun minun työni takia joudumme viettämään joulumme melko usein tällä tavalla. Kahdestaan. Käytän tahallaan sanaa ”joutua”. Hän sanoo heti, että ei todellakaan haittaa.

Muistelemme sitä aikaa, kun suhteemme alkoi ja hänelle tuli vastaan se tosiasia, että hoitaja viettää todennäköisesti useimmat joulunsa töissä.

Hän muisteli, että aluksi se oli oikeasti outoa, koska oli kuitenkin 28-vuotiaana miehenä viettänyt kaikki joulut siihen asti lapsuudenkotonaan.

Minä olin siihen mennessä ollut jo monta joulua töissä ja omillani. En ollut luonut jouluun muuta suhdetta kuin mikä tuli työjoulujen kautta. Olin se täti, joka teki meidän pikkumuruille eli asiakkaillemme joulun.

Nykyään mieheni kuulemma jo nauttii siitä, ettei omasta kotoa ole pakko lähteä mihinkään.

Niin. Kyllähän se ikioma koti muodostuu aina siihen yhteiseen kotiin silloin kun jonkun kanssa menee naimisiin tai ryhtyy vakavaan parisuhteeseen. Perustaa sillä tavalla ikioman perheen, vaikka pienenkin.

Joulu ja lapsettomuus

Joulunhan on ilon ja perheonnen juhla.

Joulu on ollut jotenkin sellaista ahdistavaa aikaa lapsiasian suhteen minulle jo silloin kun minulla ei ollut vielä puolisoakaan.

Sen jälkeen, kun lähdin hoitotyöelämään parikymppisenä, en ole enää havitellut sukujoulujen yhteyteen. Se vilinä on kertonut itselle kaikki nämä vuodet, että muilla on jotain mitä itsellä ei ole.

Sellaiset oman huonommuuden ajatukset haluaisi vain unohtaa. Se kaikki toi jo sinkkuaikoinakin paljon katkeria ajatuksia.

Silloin kuvittelin, että se puolison saaminen olisi ratkaisu kaikkeen ja onni ja autuus siitä urkenisi. Ja urkenihan se sen suhteen osalta. 

Meidän parisuhde on kyllä semmoinen mistä en osannut edes unelmoida.

Kuvittelin, että minäkin saan sellaisen mitään sanomattoman tai mitään tekemättömän puolison, jota minun pitää vain sietää, että saisin ne lapset.

No ehkä en saanut siksi lapsia, koska sain maailman parhaan puolison. Eihän kaikkea hyvää voi tietenkään yksi ihminen saada.

Vakava joulukeskustelu

Meidän pitää ilmeisesti kuitenkin säännöllisesti käydä se ahdistuksella varusteltu keskustelu siitä, mikä on meidän tilanteemme lapsettomuuden hyväksymisen ja toivon olemassa olon suhteen.

Etenkin kaikkina juhlapyhinä, joihin liittyy unelmia, mitkä eivät toteutuneet. Silloinhan tunteet ovat voimakkaammalla säädöllä. Tänäkin jouluna se käytiin.

Minulta pääsi suusta, että ”enää 10 vuotta, niin olen 45-vuotias ja voin huokaista helpotuksesta, ettei tarvitse enää miettiä lapsiasiaa”. Tiedän, että ei sen surun ja oman huonouden kokemus siihen lopu. Mutta niin ajattelin tänään.

Se on se olo, ”tuomittu syylliseksi”.

Enhän minä toki tätä roolia haluaisi rakkaimmalle ihmiselle maan päällä eli omalle puolisolleni, mutta kieltämättä tilanteen epäreiluus nostaa välillä päätään. 

Minun syyni on, ettei puolisoni saa lapsia. Jos tilanne olisi toisinpäin, minun olisi varmasti helpompi kestää se toisen vika.

Katkerien hetkien kysymykset kuuluvat: Miksi asian piti olla juuri näin päin? Olisiko hän ollut meistä se vahvempi kestämään sen huonommuuden roolin?

Villiä menoa

Toisaalta. Onhan tämä tällainen lapsivapaa elämä silti näin kahden kesken ollessa toisinaan just sitä parasta. 

Kun kukaan tai mikään ei ole muistuttamassa meidän perheen puutetilasta lapsien suhteen, niin osaamme kyllä nauttia toisistamme todella.

Koirat ja kissa voivat siirtyä hetkeksi ovien taakse, kun meillä alkaa aikuisten lasten leikki. Meidän ei tarvitse täällä metsämökissämme, kaukana muista ihmisistä pelätä, että joku yllättää. Meillä on kokonainen mökki ja kotisaari jokien keskellä tilaa temmeltää.

”Sinnehän sitä ääntä mahtuu” sanoi vanha naapurimme kaupungin rivitaloasunnosta, kun kerroimme 6,5 vuotta sitten, että muutamme tänne maalle. Luojan kiitos en silloin siinä hetkessä tajunnut mitä hän tarkoitti. Olihan siellä rivitalossa vähän huonot eristeet.

Hymy silmissä

Sain aviomiehen, joka jaksaa katsoa arjessakin suoraan silmiin ja vain koko ajan hymyillä. Voisin kuvitella, että en olisi oikeasti kovin hyvä puoliso, jos vierelläni olisi joku jonka naama on koko ajan kuin uupuneella orangilla. Semmoinen tarttuu.

En ole hyvä puoliso nytkään, mutta hän saa minusta koko ajan ne parhaat puoleni esiin. Yhdessä olemme oikeasti hyvä tiimi.

Vaikka sieluissamme on jo näitä elämän tuomia haavoja, joista osa on onneksi arpeutumaan päin, niin silti silmämme ja sydämemme jaksavat hymyillä.

Toisen hymyilevät silmät auttavat sitä toistakin jaksamaan arjessa. Ja siinä tuskassakin.

Kummallakin on kuitenkin myös erittäin vaativa työ, joka vie voimia. Siksi on tärkeää, että kotona on turvasatama, jossa voi arjessa levätä ja tuntea olonsa tasaisen rauhalliseksi ja rakastetuksi.

Iloista Tapaninpäiväiltaa ihmiset! Pitäkää toisistanne huolta! Rakastakaa! Olkaa kiitollisia, jos teillä on joku jota rakastaa. Iso tai pieni ihminen. Tai vaikka iso tai pieni karvaisempi otus.

2 Comments

  1. Niina

    Kivaa lukea kohtalontoverin kommentteja. Meilläkin joulu vietettiin kahdestaan. Jotenkin silti tietyt asiat joulussa vieläkin nostavat kipua ja surua pintaan, vaikka tätä matkaa onkin takana jo 15 vuotta. Ulkopuolisuuden tunne lienee pahin niistä.

    Ihanaa joulun jatkoa teille Kuopiosta!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *