Hengellinen väkivalta – asiakassuhde

Makaan mammografian jälkeen rintojen ultraäänitutkimusta varten yläosattomissa röntgenhoitajan odottaessa kanssani lääkärin paikalle saapumista. ”Miksi sinä silloin oikein jätit uskon ja hyvän omantunnon?”

Ystäväni rakennuttaa talon. Rakennusfirman työntekijä on maallikkosaarnaajana herätysliikkeen piirissä. ”Et sinäkään kuule voi tietää milloin se lähtö tulee, niin kannattaisi miettiä miten tämän elämän elät”.

Eikö se ole ainoa kohta milloin hengelliset asiat kuuluvat asiakassuhteeseen, kun asiakas itse tuo aiheen esiin hoitosuhteessa sosiaali- ja terveysalan piirissä?

Intiimimpi tissitutkimus

Mammografian jälkitilassa, ultraa odotellessa, soveliaampaa olisi ehkä ollut keskustella tutun röntgenhoitajan kanssa esimerkiksi möykyistä rinnassani tai ihan vaikka säästä.

Hinkit hikisiä kainaloita kohti iloisessa vapaudessaan roikkuen ja huoli mielessä painaen. Olisin voinut keskustella oikeastaan ihan juuri kaikesta muusta kuin sieluni tilasta. Siitäkin huolimatta, että sieluni tilasta jutteluun suhtaudun tietyllä keveydellä useimmissa muissa tilanteissa.

Ihminen, joka oli juuri asennellut runsaat ryntäimeni inhottavan kipeästi litistävään laitteeseen, oli toki päässyt hyvin intiimeihinkin väleihin kanssani kummankaan valitsematta tilannetta itse.

En tiedä teistä muista naisista, mutta minulle se ammatillinen ihottelu hänen kanssaan ei ollut lähellekään niin intiimi kokemus kuin se mihin keskustelu lopulta johti.

Hänen kuului koskettaa naiseuttani, koska olin hänelle asiakas. Hänen ei silti kuulunut koskettaa sieluani, koska olin hänelle asiakas. Minun sieluni ei kuulu röntgenhoitajan työnkuvaan.

Epärakentavat rakennuspalvelut

Ystäväni rakennuttaman talon työnjohtajana toimi hänelle ennestään uskonpiireistä tuttu henkilö. Heistäkään ei kumpikaan ollut valinnut toisiaan tällaiseen väliaikaisesti lähempään ihmissuhteeseen pitkästä aikaa.

Työnjohtaja koki ilmeisesti tilaisuutensa saarnamiehenä tulleen ja ”puhutteli” ystävääni. Ivailevin äänensävyin työnjohtaja oletteli asioita ystäväni uskosta lähtemisen jälkeisestä elämästä. Josta tosin hänellä ei ollut sen kummempaa faktatietoa, kuin se, ettei ystäväni enää kuluttanut saman Siionin seurapenkkiä.

Hän ilmeisesti ajatteli, että hänen on suorastaan velvollisuus maallikkosaarnaajana käyttää tämä Jumalan järjestämä tilaisuus ja muistuttaa mieluiten tarpeeksi mieleenpainuvasti ystävääni hänen hukkaamasta uskostaan.

Ystäväni oli kuitenkin asiakas, hän taas oli töissä.

Jos oikein tarkkoja ollaan, niin tuo on laitonta. Ei asiakassuhteessa kuulu esittää minkäänlaista vakaumuksellista kannanottoa. Saatikka selvää käännytystä. Eikä varsinkaan uhkausta. Jos ajatellaan vain asioita asioina, niin olihan tuo alussa mainittu lause selkeä uhkaus.

Jos olisi herkemmästä henkilöstä kyse, niin tuosta voisi saada isoja traumoja, että työsuhteessa oleva henkilö tuomitsee asiakkaansa muitta mutkitta helvettiin.

Alhaalta päin

Ja juurikin siitä syystä, koska emme koskaan voi tietää ihmisten henkistä tilannetta ja voimavaroja, niin minusta ylenmääräinen toisen sieluntilan murehtiminen ei kuuluisi ihan minkäänlaiseen ihmissuhteeseen. Yleensä sillä ei oikeasti mitään hyvää saa aikaan.

Vanhoillislestadiolaisten uskonyhteisössä puhuttiin, että ”maailman ihmisiä” piti puhutella ”alhaalta päin”. Mitä se tarkoitti? Ymmärtääkseni sitä, ettei saa koskaan ylentää itseään toisin uskovienkaan ihmisten yläpuolelle.

Silti joihinkin työpaikkoihin otetaan vain oman Siionin väkeä. Töihin saatetaan ottaa se uskovainen tyyppi, vaikka ei henkilönä tai työntekijänä hänestä erityisemmin pidettäisikään. Hän on varmasti luotettavampi kuin muut vaihtoehdot. Öö.. eli millä perustein? Joskus uskovaisessa työyhteisössä on luottamus työkaveriin kuulunut rakoilevan, jos joku jättääkin uskon. Öö … Eli missä vaiheessa hän niin kuin petti sen luottamuksen työkavereihinsa?

En tiedä miten monesti olen sanonut tämän jo täälläkin, mutta ihminen ei muutu siinä uskon rajalla miksikään toiseksi ihmiseksi.

Ei minkäänlainen väkivalta kuulu ikinä työpaikoillekaan, ja ei helvetissä ainakaan asiakassuhteeseen.

Varmasti kaikissa työpaikoissa pohja-ajatus on, että asiakasta pitää kunnioittaa ihan kaikissa tilanteissa. Sehän takaa toiminnan jatkuvuuden, että asiakas saa hyvän kokemuksen.

En onnistunut itsekään

Mielestäni hengellinen väkivalta on mitä suuremmissa määrin myös henkistä väkivaltaa. Ja siitähän on sanottu kautta aikain, että henkinen väkivalta jättää monesti syvemmät arvet kuin fyysinen.

Ja jos lähtökohta olisi se, että uskosta pois lähtenyttä pitäisi lähestyä ennemmin nöyryydellä kuin hyökkäyksellä ja arvostelulla, niin voin kertoa, että melko harva ainakaan minun lähipiirissäni on siinä onnistunut, vaikka jokunen on hienosti sitä yrittänytkin.

Se kaunis ajatus siitä, ettei uskovainen kokisi itseään paremmaksi kuin muut. Niin. Jokainen uskovainen voi henkilökohtaisesti pysähtyä miettimään, onko onnistunut ajattelemaan rehellisesti niin.

Myös minun itseni pitää pysähtyä miettimään. En onnistunut siinä itsekään, kun uskossa vielä olin.

Myös minä olen pyytänyt työkaveriani uskovaisten tilaisuuksiin. Myös minä olen puhunut uskonasioista töissä. En ikinä asiakkaille, mutta työkavereille.

Myös minä olen silloin arvottanut eri uskontoja järjestykseen laittaen omani ensimmäiselle sijalle. Olen pitänyt muita uskoja vain avuttomina kyhäelminä omastani ja joka tapauksessa valheellisina tai väärinä.

Uskomisen raadollinen tosiseikka on se, että jokainen kokee oman tiiminsä pelaavan voittajien joukkueessa.

Kun silmät saa auki, niin niitä ei niin vain enää suljetakaan. Ja se on hyvä niin. Olen kiitollinen, että sain paljon hyväksyvämmän ja vapaamman tavan elää, kun sain valinnan mahdollisuuden, jossa auenneet silmät auttoivat tähän suuntaan missä nyt elän.

Hengellisestä väkivallasta pitäisi puhua enemmän

Hengellisestä väkivallasta puhutaan aivan liian vähän. Miksiköhän?

Oma arvioni on, että koska hengellisyyksien sisällä ihmisiä ohjataan nöyryyteen ja jollain tapaa häpeän kulttuuriin. Nöyryys ja häpeä ja mitättömyys on jollain tapaa hyve.

Sitä, että näkyy, kuuluu, on vahva ja oman itsensä herra, ei kunnioiteta eikä arvosteta.

Joskus se nöyräksi ja epämahtavaksi opetettu ihminen pääsee mönkimään yli muurien ja tekemään kerrankin asioita terveellä tavalla itsekkäästi. Sen jälkeen pitää jokaisen mönkijän todella perusteellisesti opetella, että mitä on normaali itsekkyys.

Sen olen kokenut oman luonteeni vuoksi hyvin vahvasti.

En ollut hyvä uskovainen, koska kuulin pienestä lähtien, että olin aina jotenkin liian äänekäs ja liian häpeämätön. Eli toisaalta olin liian vähän nöyrä ja liian vähän häpeävä. Silloiseen uskon kotijoukkueeseeni verrattuna siis.

Lähdön jälkeen en ole kokenut olevani ollenkaan hyvä itseni puolustamisessa. Koen vieläkin vahingossa automaattisesti kumartelevani kohdissa, missä minua kohdellaan kynnysmattona.

Minulle ei ole vielä muodostunut asiallista ja silti itselle oikeudenmukaista puolustautumistapaa. Vaihtoehdot ovat vaihdelleet tilanteesta riippuen: hyökkää, alistu tai pakene.

Ja olen kuullut ja lukenut paljon, että tällä tavoin monesti käy muillekin eri uskonnoista vapautuneille. Ja tätä rikkinäistä vaihetta käytetään aivan liian usein hyväksi.

Eli miksi hengellisestä väkivallasta puhutaan liian vähän? Siksi koska lähes kaikilla eri hengellisyyksistä lähteneillä on tämä sama pohjaton nöyryys-syndrooma. Ja sen vuoksi kukaan heistä ei uskalla puolustautua ja sanoa, että älä kiusaa.

He eivät tiedä mitä he tekevät

Lähtökohtaisesti uskosta lähteneet yrittävät kunnioittaa uskoon jääneitä ihan kaikilla mahdollisilla tavoilla.

Koska se kaikki siellä muurin menneellä puolella on heidän oman elämänsä pohjanuotti.

Koska jos menneisyytensä yrittää vain lähettää raketilla kuuhun ja yrittää vain unohtaa, niin tulee soutamaan koko elämänsä kiivasta koskea paikallaan pysyäkseen pinnalla eli hengissä.

Niinpä, jos se kunnioitus ihan ihmisyyttäkin kohtaan kulkee aina vain yhteen suuntaan, niin se on ehdottomasti väärin.

Siksi kaikkia näitä näkökulmia on hyvä pitää välillä edes esillä. Koska eihän uskova ihminen näe, että mitä hän tekee, kun arvioi jotain toista ihmistä.

Ei sellainen termi, kuin hengellinen väkivalta tule edes mieleen sille henkilölle, joka vain ”tekee omaa saarnatehtäväänsä”. Hän tekee siinä saarnatessaan työtä Jumalallensa. Ei uskovainen ihminen ajattele tekevänsä inhimillisesti ajateltuna pahaa.

Siksi on tärkeää, että rupeaa ajattelemaan.

Ja se oli tämän kirjoituksen tarkoitus. Että edes yksi henkilö, joka kulkee omaa tietänsä, eikä näe, että mennessään satuttaa toisia ihmisiä pysähtyisi miettimään.

On monia muitakin hengellisen väkivallan kohtia. Tämä kirjoitus käsitteli lähinnä asiakassuhteessa tapahtuvia asioita. Olen kirjoittamassa tästä aiheesta lisääkin. Jos haluat kertoa oman tarinasi, niin haluaisin mielelläni kuunnella ja luvallasi ehkä myös jakaa niitä täällä.

Rakkautta, hyväksyntää ja kunnioitusta jokaisen teidän elämäänne!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *