Empatiakyky: Lahja vai kirous

Olen itkenyt lähiviikkoina paljon. On ollut useita kuolemantapahtumia ja isoja suruja sekä vapaa-ajalla, että töissä.

En ole montaakaan kertaa itkenyt niitä henkilöitä, jotka ovat kuolemalle lähteneet. Tottakai kaipaus on valtava, kun henkilö, joka on kauan ollut osa elämääni, onkin nyt poissa. Silti joka kerta etusijalle on noussut isoin suru jäljelle jäävien puolesta. Lähtijän osa on ollut helpotuksen, kivuttomuuden ja levon osa. Jäljelle jäävät taas menevät aina hetkeksi kokonaan rikki.

Elämä ei ole vähänkään reilu. Olen elämässäni hakeutunut ja ajautunut tilanteisiin, joiden vuoksi tämän lauseen ajattelemiseen kuluu aikaa lähes joka päivä.

On myös tullut huomattua, että empatiakykyä ei todellakaan ole annettu kaikille.

Siksi haluan pohtia teidän kanssa tätä aihetta.

Onko sinun helppo itkeä?

Minä itken usein. Itken aina kun tunne on jollain tapaa liian iso koettavaksi vain nahkojeni sisäpuolella. Joku tunnemaailman eri sektoreistani on lähes joka päivä liian iso pidettäväksi sisälläni. Ja joku päivä tuntuu, että ihan kaikki tunteet haluavat tursuta itkuna ulos. Eikä siihen liity tippaakaan se, että olen nainen ja kuukaudet kiertävät omaa rataansa.

Esimerkkejä mainitakseni itkettävä tunne voi olla yhtä hyvin:

  • Suru
    • Toisen suru
    • Oma suru
  • Epäoikeudenmukaisuus
    • Toisen puolustaminen
    • Oma puolustautuminen
  • Rakkaus
    • Toisen rakkauden suuruus
    • Oman rakkauden suuruus
  • Ilo
  • Myötäilo
  • Häpeä
  • Myötähäpeä
  • Pettymys
    • Itseen
    • Toisen epäreiluuteen
  • Kiitollisuus ystävistä

Haluaisin keskustella ihmisten kanssa, jotka eivät oikeasti pysty itkemään, vaikka ehkä haluaisivatkin. Se mahtaa tuntua vaikealta. Koska itselleni tunteen ulos tuleminen kyynelien avulla tuntuu lähes aina juuri ihanalta ja helpottavalta.

Jos elää avoimena tarinoille, saa kokea mahtavia hetkiä tuntemattomienkin ihmisten kanssa

On välillä ihanan tuskaisen ja välillä ahdistavankin tuskaisen helppo hukkua myötätuntemaan keskustelukumppanin tuntemaa tunnetta, kun hän kertoo tarinaansa.

Siihen, kuinka syvälle se osuu, niin vaikuttavat tietenkin kemiat, jotka on synnytetty ennen tuota keskusteluhetkeä. Tai jotka muodostetaan keskusteluhetkessä. Jos tarinan kertoja on vähääkään minulle läheinen, niin saan helposti hänen tuntemansa tunteen tuntumaan itsessäni voimakkaana. Aivan kuin se olisi minun tunteeni.

Se on tehnyt minusta pohtijan. Henkilön, joka rakastaa tarinoita ja tarinan kertojia.

Olen joskus itkenyt vuolaasti ihan täysin vieraan ihmisen puolison kuolemaa, koska hän sattui kuvaamaan sanoillaan kauniisti sitä minulle kun jäimme juttusille lenkkipolulla.

Olen itkenyt joulukorttien postitusjonossa vieraan ihmisen kertoessa minulle, että hän on juuri jäänyt eläkkeelle kovasti rakastamastaan työstä. Hän puhui niin kauniisti työstään.

Olen itkenyt Prisman lihahyllyjen välissä perjantai-iltapäivän ruuhkahuipussa, kun minulle ennestään vieras ihminen kertoi small talkin jälkeen kärsivänsä raskauden jälkeisestä masennuksesta.

Silloin minua liikutti eniten hänen luottamuksensa vierasta ihmistä kohtaan epävarmalla hetkellänsä. Saattoi olla, että minun korvani auttoivat häntä, mutta minun totuuteni on se, että hänestä jäi minuun lähtemättömän kaunis jälki.

Inhimillisyys on empatian perusta

Minä en voi katsoa summamutikassa Youtube-videoita, koska välillä sieltä tulee niin surullisia tarinoita, etten saa niitä mielestäni. Haluan varmistaa, että tiedän etukäteen mitä klippi sisältää. Siksi katson Youtubea mieluiten, jos se liittyy ennalta selitettyyn uutiseen tai muuhun selventävään tekstiin muualla netissä.

En pidä minkäänlaisista elokuvista tai sarjoista, jos siinä on liiaksi ihmisen näköisiä hirviöitä tai pahiksia. Jos hirviöt on kunnolla epäinhimilliseksi muotoiltuja örkkejä, niin tilanne on ihan eri. Silloin minun on helpompi erottaa se totuus, että näkemäni on satua ja oikeasti maailmassa ei ole tuollaisia ihmisiä.

Tiedän faktat, mutta jotenkin en pysty niitä sisäistämään sillä hetkellä, kun olen sisällä jonkun tarinan juonessa. Se saattaa aiheuttaa minussa ihan sietämättömiä tunnereaktioita. Ja ne jäävät pitkäksi aikaa kuviksi uniini ja keskelle kirkasta päivääkin kummittelemaan. Ajattelen uhrien tunteita. Ajattelen hirviöiden tunteita. Mietin syitä miksi he ovat sellaisia kuin ovat.

Kirjoitettu tai puhuttu teksti on eri asia kuin liikkuva kuva. Kirjoitetun tekstin voi säätää useimmiten itselle sopivalle tunnetasolle ja sitä voi nauttia niin hitaasti kuin sopivalta tuntuu. Puhutussa tekstissä kuuluu puhujan tunnetilat ja siten se on helpointa kestää. Ja jos ei kestä, niin voi itkeä.

Joskus on myös sanottu ja opetettu, että hoitaja ei itke. Se ei onneksi ole enää nykypäivää. Jos olen näyttänyt tunteita töissä, niin olen saanut palautetta asiakkaideni läheisiltä, että he kokevat sen asiana, joka herättää luottamusta. Silloin he kokevat, että heidän läheistään hoidetaan isosti välittäen.

Kun hain psykologiaa lukemaan, niin läheiset ystäväni nauroivat, ettei minusta ole siihen, koska itken ennen kuin asiakkaani. Se olisi ollut täysin totta. Siksipä en ole koskaan voinut haaveilla ”sohvapsykologin” ammatista. Jos joskus pyrkisin uudelleen lukemaan sitä alaa, niin olisin mieluiten tutkiva psykologi, jolla ei ole välittömiä asiakaskontakteja. Olisin materiaalin kerääjä ja niitä yksinäisyydessä analysoiva psykologian tutkija. Se sujuisi minulta varmasti vähemmillä kyynelillä, tai ainakin siitä olisi vähemmän haittaa kenellekään.

Miksi joku tuntuu suorastaan vihaavan helposti itkevää?

Itkuherkkyyteni ei ole todellankaan ollut kaikille ok.

Minulle on sanottu ihan viime vuosinakin ilkeää kommenttia, josta voi tulkita, että esimerkiksi häpeän hetkellä itkeminen olisi jotenkin todella väärin jonkun mielestä.

Olen todella paljon miettinyt, että mistä se johtuu. Mikä toisen itkemisessä on niin vihastuttavaa, että siitä nähdään oikeudeksi sanoa kiukkuisesti, että turha on taas ruveta itkemään?

Entä jos häpeän mokaani niin massiivisesti, että se purkautuu ulos vain sillä tavalla minkä osaan luonnostaan? Tavalla, joka ei ole noissa tilanteissa millään tavoin enää minun hallinnassani.

Pitäisikö minun todella pystyä hillitsemään itkuni semmoisessa tilanteessa? Vahvat ja varmat ihmiset varmasti puolustelisivat noissa tilanteissa omia tekemisiään kauniisti argumentoiden? Mitä jos tunnen tosi vahvasti mokanneeni ja sitä ei selittelemällä tehdä tekemättömäksi. Tai jos yritän selittää, niin häpeän monttu vain syvenee. Nöyryys laittaa suun suppuun ja silmiin vedet.

Joskus on tuntunut, että ilkeät sanojat jotenkin nauttivat siitä, että olen muusina heidän edessään. Että joutaakin hävetä. Oikein kunnolla. Kun aina on tuommonen itkupilli. Eikö olisi todella ilkeää, jos he niin ajattelisivat?

Olen yrittänyt ymmärtää. Mutta en ole keksinyt syitä mikä tälläiseen käytökseen ihmistä ajaa. Noilla töksähtävillä henkilöillä on selvästi tilanteessa paha olo, mutta johtuuko se todella minun itkemisestäni? Olisin kiinnostunut kuulemaan.

Todennäköisesti me ajattelemme näiden ilkeiden kommenttien sanoneiden kanssa itkemisestä todella eri tavalla.

Olen lapsesta asti oppinut siihen, että kun mokaa, niin mieluiten sen kertoo nöyrän rehellisesti jokaiselle, joka sen kuulla haluaa. Minun elämänaskelmissa on päässyt helpoimmalla, kun on ollut alastoman rehellinen mokan tehtyään, häpeää häpeänsä ja sitten jatkaa elämäänsä.

Olemme onneksi ihmisinä erilaisia. Kaikki minun olettamukset sinusta tai sinun olettamuksesi minusta ovat vain arvioita toisen ihmisen sisimmästä. Eivät totuuksia.

Osaa empaatikkokin olla ilkeä

Tottakai rasiinnun välillä isosti lähellä olevien ihmisten joistakin tavoista ja tottumuksista. Tottakai sanon toisinaan tosi ilkeästi. Tottakai osaan kertoa mielipiteeni rumasti toiselle, kun mittani on täynnä. Tottakai osaan joskus kunnolla puolustautua, jos vastassa on joku oikeasti läheinen ihminen. Koska hallitsematon itkeminen ei silloin haittaa.

Läheisen kanssa se negatiivisenkin tunteen näyttäminen on muka helpompaa, koska siihen ihmiseen luottaa ja jotenkin hölmösti kuvittelee, ettei se muka niin paljoa haittaa.

Mutta ainahan se kaikki negatiivinen kommunikointi haittaa. Aiheuttaa konfliktin ihmissuhteeseen. Mutta anteeksi pyytäminen ja antaminen on myös yksi asia mikä on empaatikoille ja muutenkin herkkiksille helpompaa kuin jollekin toiselle.

Eniten maailmassa herkkis haluaa olla rauhassa ympäristönsä kanssa. Mieluiten hän nieleskelee mielipiteensä ja on hiljaa kuin, että olisi pakko saada oma ajatus esille. Silläkin uhalla, että joku loukkaantuu.

Älä koskaan ikinä muutu

Ei minun tai sinun tarvitse ikinä säätää omaa synnyinlahjana saatua rikasta tai vähäisempääkään tunnemaailmaa oikeasti mihinkään suuntaan.

Ei ainakaan kenenkään toisen painostuksen vuoksi. Negatiivisuuden painamista taka-alalle ja positiivisuuden tuomista esille voimme tietenkin kaikki harjoitella, mutta vain siksi, että sovussa ympäristön kanssa on ihaninta olla.

Olen saanut elämäni varrella paljon moitteita niin isoäänisestä naurusta kuin liiallisesta itkemisestä. Yritin joskus elää ihmissuhteessa, jossa olisi pitänyt olla hiljaisempi ja vähemmän tunteva. Voin todella huonosti silloin.

Olen myös kokenut semmoisen ajan, kun mikään ei tuntunut miltään. Olin silloin masentunut. Siksi osaan nykyään tämän kirjoituksen verran puolustaa itseäni ja övereitä tunteitani. Ilman isoja tunteita en olisi minä.

Kohtalolle kiitos, niistä ystävistäni joiden lähellä saan olla vapaasti minä. Ja kuulkaa rakkaat lukijani. Rakastan ajatusta, että tässä pikku maailmassani, täällä blogissa, sinä ja minä saamme ikuisesti olla omia itsejämme ja ylpeitä siitä.

Tiedätkö mitä on erityisherkkyys? Se saattaa liittyä juuri kirjoittamaani paljonkin. Kaikki erityisherkkyydet eivät ole nykytiedon valossa introverttien yksinoikeus, niin kuin aiemmin ajateltiin. Siitä aiheesta olisi paljon tietoa jaettavaksi. Mutta haluan kirjoittaa siitä aiheesta tietopohjaisemmin erikseen.

Siihen asti, itketään ilosta ja surusta niin paljon kuin halutaan. Tunteet on elämän suola ja sokeri.

2 Comments

  1. Merja Kulmala

    Voi Lissu iso KIITOS taas kerran,kyllä tää taas niin osui ja upposi.olen myös aina ollut itkupilli niin surussa kuin ilossa.Kumpa meistä jokainen vain voisi reilusti olla se mikä on eikä peitellä omia tuntemuksiaan.

    1. Lämmin kiitos Memmu kommentistasi ? Kyllä toisen ihmisen ymmärtäminen on varmsti elämän yksi vaikeimmista asioista, mutta se että osoittaa yrittävänsä, niin monesti riittää. Ollaan ikuisesti iloiset itkupillit – kerhon jäseniä, koska se tuntuu hyvältä ??

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *