Murtunut mieli – Murtunut jalka

Kun olin sairauslomalla mieleni murtumasta, en kirjoitellut julki fiiliksiä. Nyt kun jalassani on murtuma, niin lisään sosiaaliseen mediaani kuvia harva se hetki. Miksi?

Heikkouden tunnustuksia

Olen pahoillani, että edellisestä blogijulkaisusta on vierähtänyt aikaa ihan tosi kauan. Siitä tulee olo, että onko järkeä palatakaan tänne julkiajattelun maailmaan.

Mutta jos Vapaaksi Kasvanut -facebook-sivujeni https://www.facebook.com/vapaaksikasvanut esittelytekstissä olen luvannut vain kirjoitella fiilispohjalta, niin ehkä nyt jotain kirjoitan kuitenkin, kun on kerrankin sellainen fiilis. Kerron ainakin sen isoimman syyn, miksi minusta ei ole kuulunut.

Olen siis sairaslomalla. Jälleen.

Syksyllä olin vajaa 2kk sairaslomalla vaikea-asteisesta työuupumuksesta ja vaikea-asteisesta masennuksesta. Sitä ennen oli ollut jo mielelleni todella vaikea kevät ja kesä. Kun sairasloman jälkeen aloitin työt, niin tein sitä aluksi vain 50 prosentin työajalla. Ehdin tehdä tässä keväällä myös hetken normaalia 100 prosenttista työaikaakin.

Sitten murtui jalkapöydän päältä peukaloluu. Koivupöllien siirtohommissa, ihan tässä kotipihassa.

Jääkerros sillan päällä petti, liukastuin ja jalkateräni joutui temppuilemaan tosissaan yrittäessään pitää kaiken komeuteni pystyssä. Se ei onnistunut. Jalka murtui alta ja päädyin rähmälleen sillalle ihmettelemään, että oliko sattunut tosiaan niin isosti, miltä se siinä hetkessä tuntui.

Esla-potkukelkan ja Fiskarsin lapion sekä turvallisen etelä-pohojalaasen mieheni avustuksella möngin tuosta viereisestä ”Pyryn saaresta” kotiin itkeä vollottaen. Kun päivystykseen soitin tapahtuneesta, niin käskivät käymään, koska en pystynyt varaamaan jalalle yhtään. Siellä laittoivat kipsin ja leikkausta mietitään vieläkin. Myöhemmässä vaiheessa luun irtosirut voivat kuulemma alkaa vaivata. Jalalle ei nyt saa varata ollenkaan.

Ja kas niin. Huomaatteko?

Heti aloin taas selittää enemmänkin jalan murtumaa, kuin sitä mistä minun oikeasti piti kertoa. Että todellisuudessahan mielen murtuma vaikuttaa edelleen eniten arkeeni.

Kun mieli murtuu

Vaikka puhun todella avoimesti ihmisten kanssa kasvotusten ja kirjallisesti omistakin mielenterveyden notkahduksista, niin en oikein osaa tehdä sitä, kun tilanne on päällänsä.

Haluaisin ehkä osata tukeutua toisiin ihmisiin samoin kuin minuun tukeudutaan, mutta en osaa. Ajattelen, etten halua olla taakka. Jos aputarjouksia tuleekin, niin se on oikeasti tositilanteen ollessa päällä, sitä kaikkein ahdistavinta mitä tiedän. En siis todellakaan halua olla heikko ja väsynyt toisten edessä.

Tiedän, että juuri se ominaisuuteni ajoi minut lopulta siihen tilanteeseen, että uuvuin niin isosti.

En kertonut töissä ajoissa, että nyt alkaa olla minun Nasun aivoilleni ihan liikaa kaikkea. Tilanne oli kuitenkin ollut pääosin samanlainen jo vuosia. En voinut omasta mielestäni olla yhtäkkiä kykenemätön sellaiseen mihin aiemmin voimat olivat riittäneet.

Loppua kohti ehkä jotenkin yritin kertoakin. En ole varma oliko se ilmaisutaitoni puutteen ongelma vai olosuhteiden aiheuttama tilanne etten tullut kuulluksi. Ehkä en ollut ainoa, joka koki voimavarastonsa huvenneen.

Tyhjästä lasista on vaikea toista täyttää.

Lopullinen tilanne, jolloin kaikki voimat oli oikeasti käytetty viimeistä pisaraa myöten, tuli minullekin kuitenkin yllätyksenä.

Olin ajatellut, että kyllä minä vielä vähän jaksan. Syyslomani alkuun oli aikaa enää puolitoista viikkoa.

Minulla oli aiemminkin ollut paniikkikohtauksenomaisia tilanteita. Sitten se tuli taas.

Vaistosin, että oli käytävä lääkärissä. Olin hymyilevä oma itseni vastaanotolle mennessäni, kunnes piti alkaa kertoa oikeasti ääneen tilanteestani. Romahdin.

Lääkäri teki minulle testit. Vaikea-asteinen masennus ja vaikea-asteinen työuupumus todettiin. Hän kirjoitti kuukauden sairaslomaa.

Sairasloman suorittaja

Koko kuukauden vain makasin. Mietin päivin ja öin vain töitä ja tilannettani. Ikävöin asiakkaitani ihan kipuun asti. Mietin tilanteita, jotka olivat olleet vastuullani ja joihin joku joutui nyt sairaslomani vuoksi ehkä ensi kertaa ikinä.

En pystynyt hellittämään tilanteeni aiheuttamasta häpeästä, tekemättömiin töihin liittyvästä huolesta enkä työroolini aiheuttamasta velvollisuusajattelusta.

Ensimmäinen lääkäri oli satunnainen lääkäri, jolle sain ajan. Parin viikon päästä tapaamani oma työterveyslääkärini oli nuori ja kannustava. Hän otti asenteeksi ratkaisukeskeisyyden ja nopean töihin paluun. Ja sehän sopi luonteelleni oikein hyvin.

Aloin suorittaa sairaslomaa.

Kyllä minä tästä pian olen taas rivissä. Kerran lääkärikin viisaudessaan sanoo, että todellakin minä voin mennä töihin heti, kun vain jaksan. Minä päätin jaksaa.

Mahdollisimman nopeasti.

Alle kahden kuukauden sairasloman jälkeen ilmoitin, että palaan töihin.

Koska minulle oli ehdotettu tarvittaessa osittaista työaikaa myös esimiehen suunnalta, niin olin innoissani. Pääsisin töihin takaisin. Häpeän ja epäonnistumisen tunne ja yletön elämänväsymys loppuisi varmasti siihen.

Jep. Eihän se ihan niin mennyt. Kun menin takaisin töihin, niin huomasin ”kankeuteni”. Työpsykologin kanssa oli opeteltu uutta työminää ja työroolia. Mutta helppo se on päättää asioita vastaanottohuoneen rauhassa. Teeppä sama käytännössä.

Tehot huipussaan?

Mikä muu minä osaisin olla töissä kuin Lissu. Se touhotäti, minkä kaikki tunsivat. Se rooli oli todella vaikea jättää taakse, kun en ollut minkään muunlaista toimintamallia ehtinyt opetella käytännössä tilalle. Ja koska olin aidosti innoissani töihin pääsystä ja asiakkaiden kanssa mielekkäästä tekemisestä.

Silti, yrityksestäni huolimatta, en kyennyt lyhennetyllä työajalla tekemään kaikkia keskenjääneitä työtehtäviäni, koska aikaa oli niin paljon vähemmän. Päätös verkkaisemmasta työtahdista ja joidenkin omiksi ottamieni töiden jakamisesta toisille ei pitänyt.

Töiden jälkeen kotona jälleen vain makasin. Olihan se tavallaan onni, että työaika oli puolikas. Silloin vapaapäiviä oli enemmän ja makuupäivien jälkeen jaksoi ehkä lopulta ihan vähän jotain muutakin.

Kun 50 prosenttista työaikaa oli ollut se vajaa 4kk, olin omasta mielestänikin reippaan valmis siirtymään 100 prosenttiseen työaikaan monestakin syystä.

Ensinnäkin. Häpeä ja epäonnistumisen tunne ei ollut hälvennyt. Halusin olla täysipainoisesti jälleen yksi muista.

Toiseksi. En ollut ehtinyt edelleenkään tekemään niitä töitä mihin olisin halunnut panostaa rakkaiden asiakkaideni vuoksi.

Kolmanneksi. Tiedostamatta asiaa vielä silloin, niin tunsin olevani suorastaan velvollinen palaamaan riviin niin nopeasti kuin vain mahdollista.

Suorittamaan sairaslomani loistoajassa. Aivan kuin jossain kansainvälisissä maastojuoksukisoissa. Kuin jossain tuolla edessäpäin olisi palkintojen jako, missä kaulaani pujotettaisiin kultamitali nopeusennätysten paukkuessa rikki.

Öö… ei näkynyt onnittelijoita, ei kansanjuhlia eikä mitaleja. Jännä.

Olin kuitenkin ylettömän onnellinen töihin selviämisestä.

Ensinnäkin. Rakastan työtäni ja asiakkaitani ihan tajuttoman lujasti. Sain siis sen aivan ainutlaatuisen ilopankin takaisin elämääni heidän kauttaan.

Toiseksi. Sain asiakkailtani hymyjä ja muita tärkeitä välittämisen eleitä ja ilmeitä kohdatessamme jälleen päivittäin. Koin olevani tärkeä heille edelleen.

Kolmanneksi. Minua odotti työkavereiden pyyntöjä ennen sairaslomaa vaiheeseen jääneistä töistäni omilla vastuualueillani, joiden suorittamiseen yritin hypätä vähän arkaillen ja mietiskellen salaa edelleen hiljokseen mahdollista uutta työrooliani. Mutta tuntui hyvältä, kun minua oli odotettu ja tarvittu. Tiimityön luonteesta huolimatta.

Olipa kerran jalan murtuma, joka tuli tarpeeseen

Ehdin nauttia siitä kaikesta nyt siis 100 prosenttisesti vain kuutisen viikkoa. Sitten murtui tämä jalka.

Nyt kun olen reilu 2 viikkoa ollut jalasta sairaslomalla, niin tajuan monta asiaa.

En ole melkein kertaakaan miettinyt minua odottavia töitä. En ole melkein kertaakaan ajatellut häpeää tai epäonnistumista. Asiakkaita on tietenkin taas ikävä, mutta sekin on erilaista.

Aivan kuin kaikkein päällimmäisenä olisi se ajatus, että tälle ei vain voi nyt mitään.

Vahinko tapahtuu, kun tapahtuu.

Luu luutuu, kun luutuu.

Häpeä

Mutta mites se mielen murtuma sitten? Miksi sen mieliparan luutumista piti niin kovasti ja suorituskeskeisesti vauhdittaa?

Entä jos vain luulin onnistuneeni?

Ja siitä olenkin juuri nyt aikalailla täysin varma.

Se mitä työterveyspsykologi sanoi, olisi pitänyt ottaa ihan todesta. Olisi pitänyt kertoa kaikille selkeämmin töihin palatessa, että olen vielä toipilas ja teen vain välttämättömän.

Mikä minua esti kertomasta totuutta?

Häpeä.

Heikkouden ja epäonnistumisen häpeä. Teholissu onkin vain vajavainen ihminen.

No nyt olen vankilassa sohvan ja vessan välillä 6 viikkoa kipsi jalassa.

Tässä sitä on jalka pystyssä aikaa oikein tehokkaastikin mietiskellä, että miten voisi tehdä toisen uuden alun, kun töihin joskus taas pääsen. Ensimmäinen alku epäonnistui.

Eli tavallaan voin tämän kiroilun takaa kiittää sitä pirun pettävää jäätä, joka sai minut aloilleni. Niinkuin oikeasti ja aivan väkisin aloilleni.

Luun luutumista en voi vauhdittaa millään.

Luojan kiitos.

Terveisin: Elämän Suorittaja. Joka nyt jälki-istunnossaan opettelee läksyään tukiopettajan valvonnassa, kun ei aikanaan keskittynyt elämän koulun opetukseen, vaan sääti niillä tunneilla omiaan.

Sosiaalinen introvertti ja koronarajoitukset

Kyllähän se väkisinkin huulipieltä kohottaa, kun somea lukee ja ihmiset ovat olleet kuin kevätlaitumille päästettyjä navettaeläimiä, utareet innosta heilahdellen, pikkuruisissa topeissaan ja sortseissaan. Matkalla ravintoloihin, kauppoihin, ihmisten ilmoille. Vihdoinkin. Sosiaalisessa mediassa Tämä into on täysin …

Pessimistinen optimisti – Tulevaisuus mietinnässä

Aurinko paistaa. ”Kyllä se siitä pilvistyy”, hän sanoo. Naurattaa. Jollekin ihmistyypille semmoinen ajattelu on totinen fakta, jolle ei sovi ensinkään nauraa. Olen saanut palautetta läheisiltäni, että olen joidenkin mielestä joskus rasittavakin optimisti. Siitä huolimatta omasta …

20022020 Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden päivä

Tänään on minun syntymäpäiväni. Tänään on myös kansainvälinen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden päivä. Se on ollut olemassa YK:n yleiskokouksen päätöksellä vuodesta 2007. ”YK pyrkii näin muistuttamaan jäsenmaitaan, että sosiaalinen oikeudenmukaisuus on keskeistä rauhallisen ja menestyksekkään yhteiselon turvaamiseksi …

Terveisiä uran huipulta. T. Lähihoitaja

Olen kohta 36-vuotias, reilu 16 vuotta hoitajan työtä tehnyt kehitysvamma-alan huippuammattilainen. Kuulostiko pröystäilevältä? Sitä se ehkä onkin. Ja sellaiselta haluan sen nyt kuulostavankin. Huippuammattilainen Kyllä työitsetunto on väkisinkin jo kehittynyt sille tasolle, että vaikka koko …

Anteeksi

Arvostan vanhoillislestadiolaisessa uskonyhteisössä ehdottomasti eniten sitä, että ”anteeksi”-sana on jäänyt minulle lapsuudestani niin luonnolliseksi sanaksi käyttää. Lapsuuden uskonyhteisössäni opetettiin, että jos olen itse loukannut, niin pyytäessäni anteeksi teot tai sanat on kaikki anteeksi annettu. Sen …

Koti, uskonto ja isänmaa

Yleviä sanoja isänmaasta ja koreileva kuva sinivalkoisesta kynttilästä helminauhoineen. Niin olin ajatellut postata facebook-tililleni tänään, Suomen Itsenäisyyspäivänä. Laitoin sinne kuitenkin kuvan lumeen painautuneesta metsäneläimen sorkan jäljestä ja kopioin netistä Antti Tuiskun version ”Minun Suomeni on”-kappaleesta. …

Kukaan ei ole tahallaan paha

Me kaikki tunnemme sen sukulaistädin, työkaverin tai ystäväporukan ”ilopillerin”, jolla tuntuu olevan aina toisesta ihmisestä tai ympärillä olevista asioista vain jotain negatiivista kerrottavaa. Hänellä on lähtökohtaisesti aina moitittavaa esimerkiksi kauniin katukahvilan verhoista tai juhlapaikkanne vaivalla …