Anteeksi

Arvostan vanhoillislestadiolaisessa uskonyhteisössä ehdottomasti eniten sitä, että ”anteeksi”-sana on jäänyt minulle lapsuudestani niin luonnolliseksi sanaksi käyttää.

Lapsuuden uskonyhteisössäni opetettiin, että jos olen itse loukannut, niin pyytäessäni anteeksi teot tai sanat on kaikki anteeksi annettu. Sen jälkeen kaikki aloitetaan puhtaalta pöydältä eikä muistella kyseistä hetkeä tai asiaa enää.

Sen verran olen saanut säilyttää lapsuuden ajattelustani, että se on minulle noin lapsellisen yksinkertaista yhä tänäkin päivänä.

Jos joku pyytää minulta anteeksi, niin siihen asiaan ei palata minun puoleltani enää ikinä. Jos minä pyydän anteeksi toiselta, niin oletan lähtökohtaisesti ihan samaa ajattelua häneltä.

Kaikki mokaavat joskus

Kaikki mokaavat joskus ihmissuhteissa, vaikka yrittäisivät miten tarkasti elää toista loukkaamatta. Se on ihmisyyttä.

Emme koskaan voi tietää mikä on toiselle se herkkä kohta tai herkkä hetki.

Toisena päivänä sama ihminen voi heittää huumoria erittäin ronskisti siitä asiasta, mikä seuraavana päivänä, toisen sanomana loukkaa häntä todella syvästi.

Miettikääpä vaikka sitä ihmistä, joka kahvipöydässä veistelee omasta puntarilukemastaan näin joulun jälkeen hurtilla tavalla, kun toiset puhuvat onnistumisistaan. Se sama ihminen voi olla todellisuudessa syvissä vesissä juuri sen aiheen ympärillä syvällä sisimmässään.

Joku jolla on joku arkea vaikeuttava vamma saattaa selvitä ihmisten keskellä heittämällä läppää tilanteestaan, mutta kun pääsee itsekseen, niin saattaa itkeä sitä, ettei saa olla kuten muut.

Joku jolla ei ole parisuhdetta saattaa olla ihmisten edessä hyvinkin suureen ääneen pärjäävä ja saattaa kertoa, ettei hän koskaan aiokaan sitoutua mahdollisesti kehenkään. Kun hän palaa omaan hiljaiseen kotiinsa, hän voi kärsiä suunnattomasti kotipesänsä mykkyydestä.

Siksi huumori on vaikea laji.

Kanssakulkijan sisäisiä tunnelmia ja ajatuksia emme koskaan voi täsmälleen tietää, niin läpänheitto toisen olemuksesta tai tekemisistä on aina vähän vaarallinen huumorin kohde. Niissä piilee loukkaantumisen vaara.

Mutta, jos huomaamme, että huumorimme, sanomisemme tai tekemisemme jättikin ikävämmän jäljen juttelukumppaniimme, niin on asianmukaista pyytää heti tilanteen akuutissa vaiheessa anteeksi.

Voiko anteeksi pyytäminen olla vaikeaa?

Olen nähnyt ja kuullut, että osalle ihmisistä anteeksi pyytäminen on todella vaikeaa.

Itsellekin se on joissain tilanteissa haasteellisempaa. Joskus epäoikeudenmukaisuuden kokeminen on jotenkin ihan liian suuri. Joskus tuntuu, että toinen loukkasi enemmän ja oma anteeksipyyntö on siksi lujemman takana.

Joskus kommunikointi on tuntunut epäsuhdalta. Joskus toinen ei ole edes huomannut, että myös hänen sanansa ovat pahasti loukanneet.

Joskus kommunikointikumppani on herkempi kuin sinä itse olet.

Lähtökohtaisesti olen omakohtaisesta elämässäni kokenut kaikkein vähättelevimmäksi sen, että keskustelukumppani on todennut minun ottaneen itseeni liian herkästä.

Onko semmoista olemassakaan? Jos se on kuulijan perusluonne olla herkkä, niin eikö silloin sen epäherkän pitäisi ottaa se huomioon?

Voiko joku muka oikeasti oikeuttaa itsensä käyttäytymään ilkeästi siksi, että asettaa omatoimisesti toisen, liian herkän, altavastaajan pallille? Mitä hän saavuttaa itselleen, jos toimii tällä tavalla?

Miksi toista pitää alentaa, että itse voisi loistaa? Miksi yleensäkään pitää arvottaa eri persoonallisuuksia? Eikö kaikki voisi olla sovussa omia itsejään?

Kenen vastuu?

Omana itsenä oleminen ei mielestäni oikeuta sanomaan tai tekemään ihan mitä sattuu ihan missä tahansa seurassa.

Lähtökohtaisesti sanoja tai tekijä on aina vastuussa siitä mitä sanoo tai tekee.

Jonkunlainen vastuu on kuulijallakin, mutta kyllä meillä pitäisi lähtökohtaisesti olla sellainen lähestymistapa toista ihmistä kohdatessa, että silitämme mieluiten myötäkarvaan kuin tietoisesti vastakarvaan.

Jos tiedämme kuulijamme olevan herkempi, niin sanojen asetteluun ja sanomisen sävyyn voi todellakin jokainen vaikuttaa.

Toisilta se käy luonnostaan ja toiset joutuvat tekemään töitä sen asian eteen.

Silti kenelläkään ei voi olla minkäänlaista etuajo-oikeutta olla tahallaan liian suora eli loukkaava.

Vaikka pyrkisimme elämään toista ihmistä arvostaen, niin siltikin tulemme välillä loukanneeksi jotakuta. Se on ihmisyyttä.

Mutta jos emme tee sitä tahallamme, niin eikö silloin ole helpompi pyytää myös anteeksi?

Anteeksi on pieni sana, jolla on suuri voima

Mieti sitä tunnetta, kun joku ihminen tulee pyytämään sinulta anteeksi. Vertaa sitä tunteeseen, jos joku ei koskaan pyydä anteeksi, vaikka olisi todellakin aihetta.

Muutama esimerkki ihan oikeasti tapahtuneesta:

Se vieras ihminen kaupan käytävällä töytäisee sinua kärryllä. Jos hän jatkaa vain matkaa, ajattelet hänen peräänsä vihaisesti, että ”mikä koko maailman omistaja tuo luulee olevansa”. Jos hän pyytää anteeksi, tulee suustasi ”ei se mitään”. Ja tarkoitat sitä todella. Vahinkojahan sattuu meille kaikille.

Ystäväsi rikkoo vahingossa maljakkosi. Hän ei ymmärrä pyytää anteeksi ja toteaa vain, että ”onneksi oli vain tavallinen marketin lasimaljakko eikä mikään kallis Aalto-maljakko”. Ajattelet vihaisena, että ”se oli silti se minun ainoa maljakkoni”. Jos hän taas olisi syvästi pahoillaan ja lupaisi ostaa sinulle uuden, niin sanot, että ”ei se mitään haittaa”. Koska tunteesi on oikeasti, ettei se haittaa. Toinenhan aidosti katuu vahinkoaan.

Istut ystäväsi neulontavälineiden päälle, jotka ovat unohtuneet nojatuoliin. Sukkapuikko tekee ylimääräisen reiän ahteriisi. Ihan itsehän istuit, mutta ystäväsi nauraa aivan vääränä, koska onhan tilanne huvittavakin. Sinua harmittaa. Oma tyhmyytesi, kun et katsonut allesi ennenkuin istuit. Mutta myös se, ettei ystävä ymmärrä, että sinuun sattuu ihan todella. Mutta entä jos hän olisikin selvästi pahoillaan, että häneltä oli unohtunut neulomisvälineet nojatuoliin eikä hän huomannut kertoa siitä ajoissa. Hän järjestäisi sinulle asioita millä voisit hoitaa syntyneen reiän kiputilaa ja ulkomuotoa ennalleen. Kokisit varmasti lämpimiä tunteita ystävääsi kohtaan.

Kuten huomaat. Pienikin pahoillaan olo on lämpimämpi ja hyvää tekevämpi lähestymistapa, vaikka et itse olisikaan täysin tai ehkä ollenkaan syyllinen tapahtuneeseen.

Pahoillaan olo on empatiaa. Kykyä asettaa itsensä toisen asemaan.

Empatia ei ole koskaan väärä lähestymistapa ihmissuhteissa.

Jo lapsena opittu

Palaan vielä alun ajatukseen, että sanan ”anteeksi” käyttö on lapsellisen helppo tapa korjata vahinkoja, joita meille jokaiselle joka tapauksessa tapahtuu, koska olemme vain ihmisiä.

Miksi siis emme käyttäisi sitä paljokkaasti?

Voiko anteeksi-sanaa käyttää liikaa?

Varmasti joku on tästäkin asiasta eri mieltä. Haluaisin kuulla niitäkin ajatuksia. Haluaisin kuulla, että miksi se anteeksi-sana on joskus niin vaikea? Haluaisin kuulla, että mitä vahinkoa se yksilössä itsessään aiheuttaa, jos sitä käyttääkin vähän useammin?

Lähtökohtaisesti me opetamme jo lapsillemme, että ”pyydäppä nyt anteeksi Maijalta”. Miksi me sen opetamme, jos ei sitä varten, että lapsemme pärjäisi elämässä ja ihmissuhteissa?

Se on muutakin kuin kaunis ajatus. Se on oikeasti tärkeä käytännön apuväline ihmissuhteisiin.

Muistammehan myös itse sen, vaikka meidän täytyy välillä olla niin valtavan epälapsellisia aikuisia?

Minun mielestäni pahoittelua ei ole maailmassa koskaan liikaa. Sillä osoitamme kanssaihmisillemme, että välitämme, huomioimme ja tahdomme heille hyvää.

Kyllähän meistä ihan kaikkein vahvinkin tarvitsee oikeasti eniten vain lämmintä kohtaamista ja myötäkarvaan silittelyä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *